perjantai 11. elokuuta 2017

Vapaapäivä

Miten hyvältä eilen tuntuikaan kun kello löi kolme ja työpäivä oli ohi. Kahdentoista päivän putki oli takanapäin ja pääsi kotiin tietäen, että aamulla saa nukkua pidempään kun 4.30. Kaksitoista päivää putkeen herätyksiä joka aamu otti jo vähän pääkoppaan ja viimeset kaksi päivää töissä oli jo aivan tuskaa. Kävelin koko päivän zombina ja eilen ennen vuoron päätyttyä tuntui kun kaikki hommat olisi jäänyt tekemättä.
Yhdeksän päivää putkeen menee vielä silleen sopivasti mutta 12 oli jo liikaa. Se menee aina samalla kaavalla ainakin itselläni. Ensimmäiset päivät väsyttää ja ajatus tuntuu kamalalle että edessä on miljoona päivää. Neljännen päivän jälkeen alkaa tulemaan rutiini ja alkaa toimimaan kuin kone. Kellon soidessa neljän jälkeen nousee pystyyn pirteänä, työpäivä menee kevyesti ja kaikki menee rutiinilla. Viimeiset päivät alkaa olemaan taas sellasia ettei jaksaisi nousta sängystä ja kiroaa kun on niin rahan ahne ja ottaa kaikki vuorot mitä saa. Ja vapaapäivän tullessa ensimmäinen ja yleensä se ainoa yksi vapaa menee siihen että on aivan koomassa. Pää tuntuu ihan hassulle, kun ei liikkuisi mitään aivoissa. Jalkoihin sattuu ja käveleminen tekee kipeää ja tuntuu raskaalta. Huomaa että on mennyt monta päivää kuin päätön kana aamusta iltaan. Varsinkin nyt kun ollut pitkiä päiviä tässä putkessa mukana neljä ja muutto hoidettu kaiken keskellä. Jos olisi toinen vapaa niin yleensä sillon olen taas pirteä oma itseni ja jaksan tehdä ja touhuta. Mutta nytkin huomenna alkaa taas viikonlopun pitkät päivät eli nyt tästä väsyneestä olosta huolimatta tänään on vain tehtävä ja elettävä, ettei huomenna tunnu siltä, että vapaa meni aivan hukkaan.

Eilen kotiin päästyäni menin etsimään talon pyykkitupaa ja sain pyykkiä pestyä ennenkuin koko vaatekaappi on ihan tyhjä. Isäni lupasi tulla kasaamaan uuden sänkyni mutta päätin, että kokeilen itse. Aikoinaan tykkäsin kasata huonekaluja, se oli jotenkin terapeuttista. Sitten sairastuin ja keskittymiskyky meni kokonaan. Ja arvatkaa kun laitoin 1,5h myöhemmin päiväpeittoa sängyn päälle mikä fiilis tuli! Keskittymiskyky on ollut sitä luokkaa etten ole saanut edes mitään peliä pelattua loppuun jos jonkun kanssa aloittanut, en ole pystynyt katsomaan elokuvia pitkiin aikoihin vaikka sitäkin rakastin ennen, en vain pysty keskittymään. Nyt jaksoin katsoa ohjeita, miettiä ruuveja ja palasia mihin ja miten päin kaikki menee. Ja sain sängyn valmiiksi menettämättä kertaakaan hermoja tai edes pitäen taukoja! Taas tuntuu että olen päässyt eteenpäin. Niin pieniä juttuja jotka on kuitenkin itselleni niin isoja, sellasia josta huomaa koko ajan edistymisen. Nyt kun saa netin kuntoon voisi yrittää katsoa elokuvan ja katsoa jaksaako keskittyä! Olisi ihanaa kun voisi vain makoilla ja katsoa elokuvia tai jotain sarjaa!

Nukuin kymmenen tunnin yöunet heräämättä kertaakaan vaikka puolitin yö lääkkeeni. Heräsin kamalassa koomassa ja kävelemään lähteminen oli vaikeeta. Mutta ymmärrän, että tarvitsen lepoa ja pitää antaa kehon palautua sen mitä se tässä tänään ehtii. Koirien lenkin jälkeen makoilen koirat kainalossa ja laitoin kavereille viestiä. Tuntui että on valvollisuus kysyä ihmisten kuulumisia kun ei ole ollut aikaa pitää yhteyttä tässä sekasorrossa. Tavarat sain eilen laitettua paikoilleen mutta nyt olen yrittäny keksiä seiniin jotain, ettei olisi niin tyhjän näköistä. Nyt ajattelin juoda lasin viiniä, istua vain sohvalla ja katsella tekemättä mitään koiria jotka näyttää niin tyytyväisiltä. Illalla mennään vanhempieni kanssa soutamaan, iskä saa soutaa ja me äitin kanssa nautitaan auringosta. Joten jotain pientä tekemistä tällekkin päivälle on tiedossa vaikka yritän ottaa rauhakseen ja kuunnella kroppaa siinä mitä se tarvitsee!
Eli lepoa, viiniä, pepsimaxia ja aurinkoa! ;)

Ihanaa tulevaa viikonloppua kaikille <3

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Terapian loppu

Ajatukset on ihan sekasin.. Kirjotin aikasemmin fiiliksistä dkt terapiasta. Tänään oli hoitajan tapaaminen. Ennenkuin ehdin sanomaan mitään niin hoitajan suusta tuli aloitus siitä, että oonko miettinyt terapian jatkoa. Kerroin fiilikseni ja että ajattelen että tästä terapiasta en saa enää mitään irti. Ja hoitaja yhtyi ja sanoi että ajattelee ihan samalla tavalla asiasta. Mä oon saanut sen hyödyn tuosta terapia muodosta mitä siitä voi saada. 1,5 vuoteen ei ole ollut itsetuhosia juttuja joka oli terapian tavoitteista isoin. Oon oppinut olemaan vaikeiden tunteiden kanssa mitä en ennen osannut ollenkaan. Tunnistan niitä kohtia jossa ennen epävakaus olisi nostanut päätä todella vahvasti ja osaan katkaista sen, välillä itsekseni ja välillä auttaa kun saan laitettua ystävälle viestiä joka auttaa itseäni siinä että saan ajatuksia kasaan. Oon oppinut ahdingonsieto taitoja joita hyödynnän vaikeissa tilanteissa. Mulla on lääkitys kohdillaan joka auttaa pitämään mieltä tasaisena.

Yskilökäynnit on ollut turhaa jaarittelemista jo kauan. Ryhmä kerroista en ole saanut mitään uutta irti tämän vuoden puolella enää ollenkaan. Se on vain ollut asia joka pitää hoitaa kaksi kertaa viikossa pois alta ilman mitää ideaa.

Kun hoitaja tuon sanoi ääneen niin se tuntui oikealta päätökseltä mutta samalla hyvin pelottavalta. Dkt on nyt loppu mun osalta. Vielä nään hoitajaani joskus loppu syksystä/alku talvesta jossa jutellaan mahdollisuutta johonkin kelan terapiaan. Nyt kun oon omaa mieltä tutkiskellut ja kuunnellut niin tiedän että on isoja asioita jotka pitäisi käydä läpi ammatti ihmisen kanssa ja dkt ei ole oikea terapia siihen. Nyt kuitenkin tultiin yhdessä siihen lopputulokseen että hoidan koulun loppuun, kotiudun uuteen kotiin, käyn töissä ja elelen tätä tavallista arkea ilman että olisi joku velvoite lisää. Koulun loputtua kun aikaa tulee lisää niin mietitään jatkoa.
Mä tiedän, että pärjään. En edes muista koska olisin joutunut käyttämään hoito puheluita. En muista tilannetta että yksilökäynnillä olisi pitänyt käydä jotai vaikeaa tilannetta läpi. Eli elämä jatkuu aivan nii kuin viime aikoina. Enää vain ei ole sitä mahdollisuutta että voisin kello 21 soittaa hoitajalle ja itkeä jotain asiaa. Se mahollisuus on nyt pois ja se on ainoa mitä jännitän. Mitä jos tuleekin tilanne että kohtaan jonkun vaikean tilanteen johon tarvisin neuvoja tai apua? Mitäs sitten? Toisaalta tää tulis vastaan ennemmin tai myöhemmin. Eihän mulla voi loppuelämää olla hoitajaani langan toisella puolella auttamassa.
Silti on tosi luottavainen olo tähän kaikkeen. Vaikka tuntuu tosi hassulta että ykskaks mun pitää vaan pärjätä yksin.

Yks vaihe elämässä on takana taas. Tuntuu kun elämä vaan hyppii isoja askelia koko ajan eteenpäin eikä välillä meinaa pysyä perässä. Silti se on ihanaa. Se kertoo vain siitä että oon saanut elämän raiteilleen. Se kertoo etten tehnyt tätä itseensä tutustumista ja työtä terapiassa turhaan!

Oon niin onnellinen. Niin hyvä fiilis että aamuvuorosta huolimatta aion tänään ottaa muutaman lasin viiniä uuden asunnon ja terapian lopun kunniaks <3

Kaikki on nyt enemmän kuin hyvin <3

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Heinäkuun positiiviset

1. Yö Långivikissa

Hullu mikä hullu, mutta lähdin yön yli kestäville treffeille ilman, että olin nähnyt edes toisen kuvaa! Oltiin van juteltu muutaman viikon ja kahvittelut jossain muuttuikin hotelli yöksi. En nykyään jännitä ollenkaan jos tapaan uusia ihmisiä. Tällä kertaa aloin panikoimaan sitä, että jos tunnelma onkin niin jäätävä, etten pysty olemaan koko yötä tämän kanssa. Mutta ei, tultiin heti todella hyvin juttuun. Juotiin pullo viiniä huoneessa, mentiin yhteisiin tiloihin pelaamaan biljardia ja lautapelejä, käytiin syömässä meille ihan liian hienossa ravintolassa ja juotiin muutamat, istuttiin myöhään yöhön juttelemassa ja ennen nukkumaan menoa käytiin kävelemässä rannassa käsikädessä. Sai nukahtaa toisen pusuihin ja kainaloon ja herätä aamulla niin, että pystyi kömpimään toiseen kiinni. 
Mies oli hauska, sellanen höpösöttelijä joka kuitenkin omasi käytöstavat. Oli kunnioittava ja otti joka asiassa mut huomioon. Seuraavana päivänä menin töihin. Mies vei mut kotiin viemään tavaroita ja kävi itse ärrällä ostamassa kahvin itselleen. Ja kun menin takaisin autoon, että tämä vei töihin ennekuin lähti ajamaan takaisin kotiin päin niin penkillä odotti Pepsimaxi! Ne jotka tietää mun Pepsimax riippuvuuden niin ymmärtää, että tuo oli se teko joka sulatti viimeistään mun sydämen! ;D 
En yleensä halua tuoda näitä juttuja enempää blogin puolelle mutta vaikka tästä jutusta ei tulisi mitään ja jäätäisiin vain kavereiksi niin tää yö oli ehdottomasti yksi kesän parhaita öitä joista jää pitkäksi aikaa muisteltavaa. Ja tuo yö muistutti vuosien, monien vuosien jälkeen millaista on kun vatsapohjassa kihelmöi kivalla tavalla ja millaista on kun tältä kutkuttavan tunteen aiheuttajalta tulee viesti puhelimeen<3

2. Antti Tuiskun konsertti

Käytiin kämppiksen kanssa katsomassa Antti Tuiskua Hernesaaren rannassa viime viikolla. Koko päivä oli niin kiva. Lähdettiin jo ajoissa liikenteeseen. Mulla oli microdermalien poisto ennen illan viettoa. Käytiin Kampissa yhdellä terassilla, mentiin lävistysliikkeeseen poistattamassa korut. Mun kroppa oli laastaria täynnä ja nauraen siirryttiin ravintola Toriniin juomaan lasit viiniä ja katsomaan maisemia! Ja sitten suunnattiin Hernesaareen, matkalla juotiin vielä yhdet juomat ja sitten katselemaan Anttia. Oli niin ihana sää ja hyvä fiilis koko päivän, että oioi.. Kerrankin käytti vapaapäivän jotenkin fiksusti rentoutumiseen eikä niin, että olisi aikatauluttanut koko päivän aamusta iltaan.. Ja olihan se Antti niin söpö vaikka ei paljoa sieltä ihmisten takaa nähtykkään. :D

3. Työaamun pysähtyminen

Eräs lauantai aamu aurinko teki nousuaan. Olin käynyt jo muutamalla asiakkaalla ja matkalla päätin kiireestä huolimatta, että pysähdyn matkan varrella olevaan uimarantaan merenrannalle. Pysäytin auton ja kävelin lauturille. Vesi on aina ollut itelle jotenkin tosi rauhottava elementti ja siinä katsellessani yksikseni vettä auringon paisteessa tuli kyllä niin hyvä fiilis, onnellinen olo. En pystynyt montaa minuuttia siinä katselemaan maisemia mutta ne muutamat minutit teki jo tehtävänsä. Sain tuosta pienestä pysähtymisestä niin hyvän mielen, että hymyilin vain loppu työvuoron. Tuollaiset pienet hetket kun pysähtyy kaiken kiireen keskellä, miettii missä on, miltä tuntuu ja mitä ympärillä juuri silloin on tekee niin hyvää. Yleensä teen tätä usein kotona iltaisin tai sitten koirien kanssa lenkillä. Mutta tuo, että oli keskellä ei mitään, aivan yksin teki niin hyvää. Vaikka tästä on jo useampi viikko niin muistan edelleen niin elävästi sen tunteen, sen onnellisen olon mikä tuolla merenrannalla oli.

4. Piknik

Kummipojan ja ystävän kanssa tehty piknik jäi myös heinäkuusta hyvin mieleen. Ensimmäinen kerta varmaan koko kesänä kun istahdin auringon alle. Käytiin ostamassa pientä evästä ja mentiin viltin päälle köllöttelemään. Vieressä oli leikkipuisto missä kummipoika pystyi leikkimään mutta aikalailla tämä viihtyi meidän kanssa ja kummitädin kanssa pelleilemässä. Ainakin kerran ehdin kesän aikana käymään piknikillä, se olikin yksi suunnitelmista, että sinne ehtisin menemään.

En oo heinäkuusta kirjoittanut päivittäin positiivisia juttuja ylös ja nämä oli ne mitä muistan ulkoa, sellasia asioita jotka on aiheuttanut hyvän mielen ja olon. Viidettä en keksi millään, kaikki mitä mieleen tulee on tapahtunut kesäkuun lopussa. Joten jätetään heinäkuu vain neljään kohtaan!

Hyvää elokuun alkua! <3

tiistai 1. elokuuta 2017

Lopettaa vai jatkaa?

Enpäs ookkaa pitkään aikaan kirjoitellut tai ottanut esille epävakauttani, kaksisuuntaistani tai siihen liittyvää. Oon kuitenkin kirjoittanut asiasta tänne ja kertonut aikoini, että pääsin epävakaille tarkoitettuun dkt-terapiaan. Olin saanut silloin tietää epävakaudestani, olin todella itsetuhoinen ja itsetuhoiset ajatukset valtasi ajatukseni. En osannut hallita tunteitani ollenkaan enkä miettinyt mitää tekemiäni asioita kahta kertaa, tai edes yhtä. Elämä oli jatkuvaa vuoristorataa ylämäillä ja jyrkillä alamäillä.

En tiedä voiko kiittää terapiaa vai avioeroa kun elämäni lähti pala palaselta korjaantumaan, tasottumaan ja aloin kokemaan onnistumisen ja onnellisuuden tunteita. Luulen, että siihen vaikutti kumpikin asia. Avioero mahdollisti sen, että pystyin keskittymään itseeni ihan täysillä. Aloin tutustumaan itseeni ja katsomaan elämääni dkt:n ansiosta vielä syvällisemmin. Sellasilta osilta, joita en varmasti olisi tajunnutkaan ilman terapiaa.
Opin joka ryhmäkerta jotain uutta. Sain kaikista kerroista jotain itselleni ja jotain siitä irti. Aloin pikkuhiljaa ottamaan oppimiani asioita asioita käyttöön. Samalla tein pääni sisällä työtä, että tiedostin missä ja milloin käyttäydyn tietyllä epävakaalla tavalla ja miten pystyisin asioita muuttamaan. Itsetuho käyttäytyminen loppui ja jäi enää ajatuksen tasolle. Hyvin, hyvin usein pettymyksen kohdatessa (joka on vaikein tunne itelleni) tuli ja tulee edelleen mutta todella harvoin  mieleen ajatus siitä, että haluan saada hengen itseltäni pois, haluan satuttaaa itseäni jotta olo helpottuisi. Ja se oli ja on ok. Itse tiedostin tämän, että nää ajatukset tulee kun jotain negatiivista mahdollisesti tapahtuu. Hoitajani tiesi, että näitä ajatuksia tulee ja kaikki oli ok, ajatuksia tulee ja menee myös näihin asioihin liittyen. Aloin oppimaan, että niiden vaikeiden tunteiden kanssa voi elää! Ne ei tapa eikä ne ole pysyviä, niitä vaan joutuu kestämään tässä elämässä.

Oon saanut ryhmästä rohkeutta olla se kuka mä oon ja olemaan hieman itsekäs. Osaan nykyisin kieltäytyä edes hieman asioista joita en halua tai pysty tekemään. En vielä tarpeeksi mutta parempaan päin koko ajan kuitenkin. Oon myös ottanut etäisyyttä tietynlaisiin ihmisiin ja katkaissut ihan kokonaan ystävyyssuhteita mitä en ennen olisi uskaltanut tehdä. Epävakailla vissiin on tyypillistä, että ystävyyssuhteita ja muita katkastaan mitään miettimättä, äkkipikaisesti mutta itelläni on ollu ihan päinvastoin. Oon pitänyt yllä huonojakin ihmissuhteita joista oon nyt uskaltanut päästää irti ja antaa mennä. Ja oonkin voinut paljon paremmin näin ja saanut uusia ystäviä tilalle, sellaisia jotka tuo positiivista energiaa ja hyvää mieltä elämääni.

Mulla ei oo dkt:stä mitään pahaa sanottavaa. Se missä mä oon nyt tänään niin kiitos ja kunnia menee kyllä ehdottomasti tuolle terapialle. Sen ansiosta mä oon oppinut ymmärtämään itseäni, mun omia tarpeita ja tietämään ominaisuuksia mitä voin käyttää elämässä ja arjessa hyödyksi ja missä saa tehdä itse töitä, että asioita voisi muuttaa parempaan päin.
Ilman terapiaa en tuskin olisi tässä pisteessä. Tässä, että elän sellaista elämää mistä on voinut ennen vain haaveilla. Olin luovuttamassa jo sen suhteen, että saisin koskaan ammattia, siitä, että voisin joskus sanoa olevani onnellinen. Nyt olen saamassa ammatin ihan muutaman viikon päästä. Olen töissä. Olen pääsemässä rahallisesti taas jaloilleni ja muuttamassa jälleen omilleni. Mulla on pienet haukut jotka tarvii mua ja piristää elämääni. Mulla on maailman parhaat vanhemmat ja ystävät. Ja ennen kaikkea olen tasainen ja onnellinen!ww43

Tämä tasainen ja kiireinen elämä on tehnyt sen, että olen miettinyt paljon terapian jatkoa. Mun kohdalla terapia loppuu viimeistään helmikuussa 2018. Sitten on mennyt kaksi vuotta aloituksesta! Olen useaan otteeseen tänä vuonna ottanut puheeksi, että mietin terapian lopetusta. Asiasta on koko ajan ollut kuitenkin niin epävarma olo. Tulee epäonnistunut olo jos jätän leikin kesken muutamaa kuukautta ennen sen loppua. Olen aina tähän asti päättänyt katsoa vielä hetken aikaa..

Nyt tämän kesätauon aikana olo lopettamisesta on ollut jokapäiväistä ja tullut joka päivä varmemmaksi, etten halua nyt syksyllä enää jatkaa. Isoin asia on se, että entinen iltaryhmä toimi hyvin. Pääsin suoraan koulusta bussilla Jorviin. Nyt se vaihtuukin toiseen paikkaan päväryhmäksi. Päiväryhmäksi niin, että en pystyisi tekemään mitään työvuoroa sinä päivänä.. Joka tarkoittaa sitä, että tulevassa harjottelussa en saisi tuntimääriä täyteen millääntavalla. Viikonloput olen omissa töissä eli ma-pe aikana pitäisi saada tunnit niin, että valmistun niinkuin on suunniteltu. Jos lähden terapiaan niin, että yhdestä päivästä viikossa jää uupumaan 4h niin ei se oikein onnistu. Jos pitäisi valita valmistuminen vai terapia niin ehdottomasti valmistuminen. Se on kuitenkin yksi elämäntavotteistani ja todella tärkeä asia itselleni jonka haluan kasaan juuri siinä sovitussa ajassa.

Tuntuu, etten saa terapiasta enää mitään irti. Asiat käydään terapiassa aina niin, että menee vuosi kun asiat on käyty läpi ja se toistuu vuodesta toiseen. Eli me jotka sitä käydään siellä niin käydään kaksi kertaa koko materiaali läpi. Otin ekana vuonna jotenkin kaikki asiat niin intohimoisesti ja halusin kaikesta kaiken irti, että nyt tuntuu, etten saa enää mitään uutta! Ainahan on hyvä kerrata asioita mutta oon selvästi omaksunut asiat ja ottanut käyttöön ne jotka on itselleni hyödyllisiä ja jättänyt sellaiset ei niin mielenkiintoiset taidot kokonaan pois joista ei ole ollut apua. Ryhmäkerrat tuntuu vain siltä, että menen sinne istumaan. Turhauttaa koska se 2h on pitkä aika illasta jolloin voisin tehdä jotain josta oikeasti hyötyisin!
Lisäksi ryhmän taso on jollain tavalla laskenut. Ennen ryhmä kesti 2,5h ja nykyään sen 2h.. Mulle on ihan sama miten kauan siellä istutaan mutta tuo 2h tuntuu olevan siltä kannalta todella vähän jos haluaa käydä asiat huolella läpi. Huomaan usein, että ohjaajat katsovat vähän väliä kelloa ja toistelevat, että tiivistetään niin päästään kotiin. Ennen käytiin kotitehtäviä läpi kaikilta, nykyään vain muutama kertoo juttunsa ja se on siinä. Ite opin juuri näiden muiden kokemuksien kautta aikoinani hirveästi ja tuli sellasia ahaa elämyksiä. Nämä toisten kokemukset yms on jäänyt aikalailla vähiin tämän puolen tunnin nipistyksellä. Ja tunnelma on juuri sellainen kiireinen koko ryhmän ajan. Jotenkin itestä ainakin tuntuu siltä, että ekalla kierroksella käytiin juurta jaksaen kaikki läpi ja näin ja nyt vedetään kaikki läpi niin, että jos olisin ekalla kierroksella niin en saisi noista ryhmäkerroista kyllä mitään irti.
Yksilökäynnit on mukavia koska hoitajani on tosi ihana. Mutta oon tässä tämän vuoden aikana ymmärtänyt sen, että mulla on nyt työkalut siihen dkt:n ansiosta, että voisin oikeasti käydä menneisyyttä läpi niin, että jaksan ja kestän sen! Yksilökäynnillä katsotaan numeroiden perusteella viikkokortista läpi mikä tilanne olisi menneeltä viikolta jota pitäisi käsitellä.. Voi olla joku, olin silloin vihainen ja teki mieli huutaa ja raivota. Sitten käsitellään sitä 45min, että miksi niin oli ymsyms... Ennen nää oli tottakai hyödyllisiä kun oli isompia asioita aina, itsemurha yrityksiä sun muita mutta ei enää. Mä haluaisin alkaa käsittelemään asioita joita olen kokenut, asioita jotka on niin isoja, että niitä on vaikea käsitellä yksin. Esimerkiksi olen ymmärtänyt, että nuorena tapahtuneet seksuaaliset hyväksikäytöt on vaikuttanut aikalailla siihen miten luotan ihmisiin nykyään, tai oikeestaan siihen miten en pysty luottamaan kehenkään. Niin isossa mittakaavassa, että se on alkanut häiritsemään itseäni ja elämääni. Ja joka vaikuttaa nykyään myös niin, etten pysty, en vain pysty päästämään ketään tietyllä tavalla lähelleni. Haluaisin ymmärtää vielä lisää miksi, miten ja mitä.. Dkt:ssä ei sellaisia pohdita tai mietitä. Haluaisin ymmärtää paremmin miten kokonaisvaltaisesti lapsettomuus on vaikuttanut mieleen, käyttäytymiseen ja kaikkeen. Haluaisin käydä jonkun ammattilaisen kanssa asian läpi ja saada jotenkin asian "päätökseen" vaikkei se koskaan tule loppumaan, jos en lasta saa syliin. Mutta kaikki se mitä noiden 6v aikana tapahtui.
Haluaisin päästä aukaisemaan jollain tavalla niitä vanhoja asioita jotka on vain pyyhitty maton alle.

Lisäksi mulla on sykyllä alkamassa kaksisuuntaisille tarkoitettu kymmenen kerran ryhmä. Kolme kertaa viikossa juokseminen Espoossa polilla ei oikein tässä elämäntilanteessa kuulosta siltä, että sen voisin toteuttaa. Sairaslomalta nyt pystyisi mitä vain mutta ei kun tekee töitä päivisin.
Mun mielestä jos ei terapiaan ole motivaatiota ja kiinnostusta ollenkaan niin ei sitä kannata jatkaa. Itseä alkaa vain turhauttamaan ja samalla vien sellaiselta paikan joka nyt voisi siitä oikeasti hyötyä samalla tavalla kuin minä vielä vuosi sitten.

Mä oon ollut tässä nyt muutamaan otteeseen monta viikkoa ilman mitään käyntiä polilla. Ja se, että on mennyt niin hyvin ja on ollut oikeastaan helpottavaa, ettei ole tarvinnut muistaa aikoja ja suunnitella menoja on vain vahivstanut sitä, että mä pärjään ilman näin tiivistä terapiaa! Esim vielä tammikuussa ajatus, että terapia loppuu vuoden päästä tuntui todella ahdistavalta ja mahdottomalta. Asiat on siis tuosta muuttunut ja päästy eteenpäin.
Nyt pitäisi varmaan ottaa jälleen kerran asia puheeksi ensiviikolla hoitajani kanssa ja kertoa kaikki nämä asiat mitä olen miettinyt ja pohtinut hänen lomansa aikana ja kysyä tämän mielipidettä asiaan.
Todenäköisesti se on sama kuin itselläni. Tätä lopetusta kun on miettinyt yhdessä muutaman kerran aikaisemminkin. Se on vaan kuitenkin samaan aikaan niin pelottavaa päästää irti asiasta joka on ollut turvaamassa tätä matkaa tähän pisteeseen. Pelottaa, että putoan kovaa ja korkealta takaisin sinne kuilun pohjaan enkä pääsekkään omin avuin pois. Tosin eihän mulla kakssuntasen takia hoitokontakti tule katkeamaan vaikka lopettaisin mutta silti. Ja toisaalta kuka vain voi koska vain pudota sinne, että tarvitsee apua. Apua voi aina hakea uudelleen jos tulee tarvetta, eli en kai mä mitään menetä vaikka kontaktit loppuisikin..

Tällä kirjoituksella ei ollut mitään ideaa, ei mitään järkeä mutta nyt kun olen kirjoittanut kaikki niin voimistuu vain tunne, että mä pärjään. Mä tiedän, etten halua tuhlata aikaani enää asiaan joka ei auta mua, ei vie mua millääntavalla eteenpäin elämässäni. 

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Haastattelu lapsettomuudesta

Alku viikosta otettiin yhtettä ja kysyttiin jos voisi tehdä jutun lapsettomuudesta. Suostuin niinkuin aina, tottakai. Jos pystyn jotain tekemään asian eteen, että meitä lapsettomia ymmärrettäisiin edes hieman niin teen sen.

Nyt juttu on julkaistu ympäri suomea eri lehdissä. Muutama virhe siellä oli, raskauksien ja lapsettomuushoitojen määrästä mutta ei se mitään, ei se oo niin justiinsa! :D
Huomasin, että tuon jutun tullessa ulos ja luettani sen läpi tuli ihan ihmeellisiä fiiliksiä ja ajatuksia. Ristiriitaisia ajatuksia.

Haastattelun lopussa oli lause, että joskus pitää luovuttaa jotta voi jatkaa elämää.. Huomaan, että se tuotti ajatuksia. Olenko mä oikeesti luovuttanut? Tuossa haastattelussa selitin asiaa enempi auki mutta eihän kaikki tule tuollaisiin, eli paljon juttuja jää julkaisematta. Mä oon tavallaan luovouttanut. Ja se tuntuu iha helvetin väärältä vaikka sen ansiosta mun elämä on tässä pisteessä missä se on nyt. Mutta mä en oo luovuttaja. Mä en luovuta asioiden suhteen jos jotain haluan. Miksi ja miten mä oon sen nyt tehnyt? Luovutanko asioiden suhteen jatkossa vielä helpommin kun olen tehnyt sen elämäni tärkeimmän asian kanssa? Vai ajattelenko, että tein asian eteen kaikkeni ja asia meni päätökseen, en jättänyt mitään kesken? Vai jätinkö sittenkin?
Samalla tiedän, että mä voin vaikka nyt päättää jatkaa prosessia. Ei sitä oo viety multa pois, etten voisi enää yrittää. Sehän on musta itsestäni kiinni. Laitoinko ajatuksissa kaikki tauolle, pois mielestä jotta pystyin pääsemään jaloilleni elämässäni?
Mutta luovutinhan mä kuitenkin.. Luovuin jostain isosta, tärkeästä ja ainoasta unelmastani, jotta sain jotain sen tilalle.. Elämän, oikean ja onnellisen elämän.. Oliko se sen arvosta? Oli ehdottomasti.. Jos joskus koskaan ikinä jatkaisin yrittämistä niin kaikki olisi enemmän tasapainossa ja tietäisin rajani millon on aika lopettaa, ettei tilanne riistäytyisi taas kädestä.

Samalla ajatuksia tuli päähän siitä, että saanko mä enää surra lapsettomutta vaikka tiedän, että totta helvetissä saan surra jos surettaa. Saan miettiä sitä ja itkeä jos itkettää. Edelleen oon tahattomasti lapseton. Oon se yksi joka ei saanut yrityksistä huolimatta lasta, joten saan mä olla surullinen, katkera, vihanen tai mitä vain!
Kun selaa sosiaalista mediaa, huomaa ihmisten elävän siellä hoitokuplassa, siellä mistä mä oon kaivautunut pois. Se tuska ja suru joka ihmisistä huokuu. Voinko mä enää sanoa, että suren lapsettomuutta kun en tunne tällä hetkellä samanlaista surua kuin aiemmin, sitä mitä osa tuntee juuri nyt? Mä osaan nauraa, hymyillä ja hehkuttaa kuinka ihanaa elämä on vaikka lapsettomuus on mielessä ihan koko ajan. Samaan aikaan tiedän, että suuri osa ihmisiä itkee negatiivinen testi kädessä ja miettii kuinka ei ikinä tule onnistumaan. Vaikka muistaa sen ahdistuksen, sen vihan ja katkeruuden niin elävästäni niin en pääse siihen olotilaan, muistan sen vain.
Onko mulla oikeutta kertoa kellekkään kuinka hirveetä lapsettomuus on ? Vielä kun olen itse päättänyt, että yrittäminen pitää loppua omalta kohdalta?

Niin ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan olin surullinen ja onnellinen kun luin haastattelua. Surullinen asia, hirveä asia mutta onnellinen siitä, että mä oon tässä ja nyt, elämä juuri tälläisenä <3

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Säikähdys

Olin viikon verran kärsinyt ihan ihmeellisitä oireista mikä ei ole itelleni ollenkaan tyypillistä. Ahmimishäiröstä johtuen olen ahminut ja ahminut. Vaikka kuinka yrittäisi katkaista sitä kierrettä niin ei onnistu. Huomasin yhtäkkiä, etten ole ahminut mitään yli viikkoon. Kämppis kiinnitti huomiota siihen, että minä joka olin aina tämän kanssa syömässä mitä vain niin yhtäkkiä sanoin, että ruoka oksettaa. Ruuan haju oksetti ja kaupassa kaikki ruoka teki pahaa. Olen elänyt tässä viikon pelkällä paahtoleivällä ja töissä olen syönyt jonkun keiton, keitto menee joten kuten alas mutta kaikki muu... HYI! Lisäksi muutaman kerran on tullut ihan ihmeellisiä huimaus kohtauksia.

Menkat oli tullut niinkuin ennen silti eilen kun kämppis kysyi, että ooksä raskaana tuli oikeesti paniikki siitä, että voisko olla. Käytiin kaupassa ja ajatus siitä alkoi jo oikeesti ahdistmaan vaikka tiesin, että mahdollisuus olisi ihan olematon vaikka pieni vahinko tapahtuikin edellisen ovulaation aikana. Kotona kaivoin ensimmäisenä laatikosta jossa on kaikki lapsettomuusjutut kerättynä testin ja menin vessaan. Kastettua tikun alkoi tulemaan viiva tikkuun..

Silmissä vilisi kaikki 7 vuotta, kaikki ne kierrot jotka päättyi itkuun, keskenmenot ja sen ahdistuksen tunteen, pakkoseksi, kaikki hoidot, punktiot ja sen helvetin raha summa mikä hoitoihin ole mennyt ja sitten jostain tupsahtaa joku tuntematon, kavereiden kesken "kahen työnnön mies" ja olisinki raskaana just sillonkun raskaus olisi viho viimeinen asia jota kaipaisin elämääni.
Ehdin jo säikyttää kämppikseni ja sitten vasta katsoa, että tikku olikin ovulaatiotesti. Ovulaatiotesti ja raskaustesti oli ihan samanlaisissa pakkauksissa ja olin napannut väärän testin. Uitin vielä raskaustestin, oikeestaan kaksi koska ne oli aivan susia.. Toiseen tuli selvä viivanpaikka, siis ihan kunnon joka näkyi kauas, mutta ilman väriä ja toinen jäi kokonaan punaiseksi se valkoinen osuus johon ne viivat pitäisi tulla. Mutta koska menkat oli jo reilu viikko sitten niin tulkitsin ne negatiiviseksi.. Niinkuin ne olikin, sen verran testejä on tässä vuosien aikana tehty, että tietää miten mikäkin reagoi..:D

Testien jälkeen olin niiiin helpottunut. Eka kerta näiden vuosien aikana kun en todellakaan olisi halunnut olla raskaana!? Elämääni on tupsahtanut ihminen joka on hyvin mielenkiintoinen ja jonka viesteistä ja seurassa ei voi olla hymyilemättä. Vaikka ei vielä olekaan mitään, ei ehkä koskaan tulekkaan olemaan niin raskaus olisi kyllä pilannut koko homman ihan alkuunsa. Hirveetä, että ensin tekisin mitä vain lapsen eteen, siis ihan mitä vain ja suunnittelen, että haluan lapsen ehdottomasti yksin, sitten kun tuollainen säikähdys tulee niin kuvitelkaa, mielessä kävi jo ajatus, etten voisi pitää sitä lasta! Ihan hullua, ihan sairasta ja onneksi se oli vain ajatus ja onneksi ei tullut tilannetta, että se ajatus olisi tullut toisen kerran mieleen.. Kaikki päättyi hyvin..Kai?

Jään ihmettelemään tätä ruokahaluttomuutta ja opin, että ennenkuin menee tekemään tuollaisia niin lukee ne hiton pakkaukset tosi tarkkaan! Oli niin lähellä, ettei jotain sydäriä olis tullu kun siinä pöntöllä istuin! :D

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Uusi itsenäistyminen

Nyt on taas aika aukaista tyhjät pahvilaatikot, pakata omaisuus mukaan ja kantaa tavarat uuteen kotiin. Laskinkohan oikein, että muutto on jo blogiajan viides kerta? :D

Tiedättekö kun jostain asiasta on samaan aikaan niin iloinen, onnellinen ja innoissaan mutta samaan aikaan surettaa, ahdistaa ja pelottaa. Tällä kertaa muutto on myös näitä jälkimmäisiä. Yleensä pakkailen jo ennenkuin kämpän saanti on varmistunut ja pompin suunilleen onnesta. Nyt tavarat on paikoillaan, tulee olemaan varmaan muuttopäivään asti ja innostuksen lisäksi varjostaa ikävä jo valmiiksi.

Mulla on ollut ehdottomasti elämäni parhaimmat 7-8kk täällä! Kirjaimellisesti elämäni parhammat, onnellisimmat ja hauskimmat kuukaudet! Täällä ollessani oon kuntoutunut sairaslomalaisesta takaisin opiskelija ja työelämään! Kun tänne tulin olin päivät kotona. Mieliala oli hyvä mutta ajatus töistä tuntui vielä kaukaiselta. Sain nopeasti tietää, että sain koulupaikan. Oon ottanut opiskelut itelleni vähän kuin kuntouttavana toimintana jonka kautta pääsen työelämään takaisin kiinni ja niin mä oon päässytkin. Tän muutoksen ajan oon asunut täällä. Mulla on ollut ystävä tässä vieressä kannustamassa mua kaikissa tehtävissä. Kertomassa kuinka hyvin mulla menee. Mä oon saanut purkaa sanallisesti väsymystä, kiukkua tai raivoa mutta oon saanut jakaa päivät hauskat ja ihanat asiat. Toisaalta myös toinen osapuoli on saanut purkaa ja kertoa omia asioitaa jotka on taas auttanut siinä, että olen pystynyt unohtamaan edes hetkeksi omat asiat ja keskittymään toiseen ihmiseen ja toivottavasti toisella osapuolella on sama fiilis kuin mulla, että on ollut ihan parasta saada jakaa toisen kanssa kaikki!
Me ollaa yllätetty toinen toisiamme pienillä teoilla, naurettu niin, että välillä pitää juosta vessaan pissalle, välillä lentää juomat pöydälle. Kun on ollut tylsää on voinut mennä juttelemaan toisen kanssa, itseasiassa kun ollaan kumpikin kotona niin hyvin hyvin harvoin ollaan olti omissa huoneissa, yleensä aina ovet on auki tai istutaan niin, että samalla voidaan hengailla ja jutella. Saatetaan vapaapäivinä tai hetkinä keksiä tekemistä jos kummallakin on tylsää. Kun toinen on pois kotoo yötä niin yleensä toinen kertoo kuinka hiljaista ja pelottavaa on ollut kun on ollut yksin kokonaisen yön!

Kummipoika on pitänyt mun mielialan korkeella. Kaikkien lapsettomuusvuosien jälkeen oli niin ihanaa kun pääsi elämään tähän viereen sitä lapsiperhe elämää josta oli aina haaveillut. Ennenkuin olin töissä niin vietin monet illat pojan kanssa, käytiin ulkona ja puuhailtiin kaikkea. Nyt en sellasia ole ehtinyt erityisemmin kun en paljoa kotona ole mutta onhan se silti ihanaa kun aamulla ensimmäisenä kuulee "moi noora", saa pienet kätöset ympärille ja kuunnella toisen pulputusta. Katson usein poikaa kun tämä kertoo tarinoitaan ja mietin kuinka onnellinen olen, että olen saanut tämän kanssa asua. Vaikka en pitkiä aikoja kotona ole niin yritän ottaa pojan koirien kanssa ulos tai mukaan kauppaan. Mutta välillä joutuu tyytymään siihen, että saan halata poikaa ja hassutella tämän kanssa ne muutamat minuutit. Se on kuitenkin jokapäiväistä ja ajatus siitä, että asun kohta yksin enkä kuule näitä leikkimisen ääniä ja raivokohtauksia tuntuu ahdistavalta. Kohta mä oon yksin, ihan hiljasessa asunnossa ilman kummipoikaa ja ystävää. Mulla on jo valmiiksi ikävä tota poikaa ja ihan rinnassa tuntuu kun ajattelen, etten näe häntä kohta enää ihan jokapäivä.

Samalla olen kuitenkin niin innoissani. Mulla tulee olemaan taas hieno asunto uudesta talosta, ylimmästä kerroksesta. Iso yksiö ja oman oven vierestä menee ovi kattoterassille, nään jo itteni istuvan siellä omien ajatusten kanssa katsoen kaikkien puiden yli jonnekki kauas. Mulla on yleensä iltasin aina tapana miettiä mennyttä päivää ja niitä hyviä hetkiä ja voin niin kuvitella, että jatkossa teen sen hetken tuolla!
Vaikka kämppiselämässä ei ollut mitään vikaa niin odotan mä vähän, että iltavuoron tai baari illan jälkeen voi tulla kuinka kovalla metelillä sisään. Nyt kun alkaa harjoittelu ja yövuorot niin onhan se kiva, että saa nukkua vuoron jälkeen vaikka lapsen ääni parasta musiikkia korville onkin. Voin kuunnella musiikkia aamusta iltaan ja vaikka kävellä alasti koko päivän, jos niin haluan. Voin sisustaa koko kämpän miten haluan eikä tarvitse tyytyä vain omaan huoneeseen. Ja voin tuoda kenet vain koska vaan mun luo yökylään! Mä rakastin asua yksin ja kyllä mä sitäkin odotan taas vaikka haikeaa se tuleekin olemaan lähteä täältä.