sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Valmis

Halasin ohjaajaa tänään harjoittelun viimeisen päivän kunniaksi, sain tiedon, että näyttö meni läpi ja poistuin siitä talosta ekaa kertaa hymyillen. Helpotus siitä, että harjottelu oli ohi. Paikka jossa olin oli aivan hirveä. En tykännyt ollenkaan ja oli monta kertaa kun mietin, etten nouse ja mene sinne vaan lopetan mielummin koulun. Onneksi menin koska tänään on se päivä kun voin sanoa olevani valmis. Kaikki kurssit suoritettu, harjottelut paketissa ja kaikki tehtynä. Sen sivun elämässä jonka avasin vuonna 2009 voi nyt kääntää kokonaan pois näkyvistä.

Hitsi miten onnellinen olen. Tää on yks tähän asti eletyn elämän parhaita asioita heti raskaus kokemusten jälkeen. Se kaikki mitä ton vuoden 2009-2017 välillä tapahtui vei itseltäni uskon siihen, että koskaan pystysisin menemään kouluun. Siinä vaiheessa kun makasi kuukaudesta toiseen sängyssä, eikä jaksanut edes pestä hampaita kun muutaman kerran viikossa en uskonut enää voivani palata edes takaisin työelämään. Kokeilin välissä niin hoitajan töitä mutta myös turvallisuus alaa ja vähän huoltoasematyöntekijän hommia. Aikalailla kaksivuotta olin lopussa sairaslomalla, mitä nyt yritettiin siinä sivussa vähän lastenhoitotyötä. Ja siinä vaiheessa kun puoliso astui kuvioihin ja hoisi työt sun puolesta tajusi, ettei musta oo tekemään yhtään mitään, en pysty mihinkään. En nähnyt itseni siinä vaiheessa kuin haudassa. Toivoin ja halusin vain kuolla koska näin itseni makaavan siinä ahdistuksessa loppuelämän sängyssä. Ajattelin, etten ikinä enää pysty olemaan yhteiskunnalle hyödyllinen.

Mutta pystyin mä näköjään, eikä tehnyt tiukkaa kuin ihan lopussa. Viimeset viikot harjottelussa oli jotain hirveetä, sinne lähettiin itkua pidätellen, muutamia kyyneliä tuli valutettua ja yksi paniikin sekinen itkukohtaus tuli vuoron aikana päästettyä, ja illalla sängyssä viimeistään tuli romahdus kun tajusi huomenna joutuvan samaan paikkaan takaisin. Mutta sinnittely kannatti ja nyt se palkitaan.

En oo varmaan koko syksynä tuntenut näin hyvää oloa, tai en ookkaan. Tällänenkö olo mulla oli koko kevään ja syksyn? Ihan kun leijailisi vain jossain vaaleanpunasissa pilvissä.

Nyt muutama lepopäivä. Koko kevät ja kesä ja tähän päivään asti on vedetty aikalailla kaasu pohjassa koko ajan, joten nyt tuuletetaan vähän päätä ja sitten lähdetään taas takaisin töihin ja odotetaan Israelin matkaa <3

lauantai 14. lokakuuta 2017

Äiti ihmiset

Kirjoitin aikaisemmin siitä kuinka sain kuunnella päivät pitkät raskauksista, synnytyksistä, vaunuista ja kaikesta mahdollisesta. Nyt oon tavannut sen ryhmän, joka on ihan pahin painajainen kaikista. Äiti ihmiset. Ne äiti ihmiset, jotka korostaa vain ja ainostaan koko päivän omaa äityttään, omia lapsia ja taas kerran äitiyttään.

Muutaman kerran olen lukittautunut vessaan ja valuttanut muutaman kyyneleen lattialle, pyyhkinyt naaman ja astunut taas tälläisen ihmisen seuraan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja heti vessasta ulos päästyä ensimmäiset lauseet mitkä kuulee on "kun mä oon äiti", "kato kun mä oon tällänen kahden lapsen äiti".
Raskaus ja synnytys jutut ei tunnu enää yhtään miltään tällä hetkellä, ei hetkauta mihinkään suuntaan. Mielummin kuuntelisin niitä ulta kuulumisia kuin kuuntelisin kahdeksan tuntia sitä kuinka joku omistaa sadetakin ja tietynlaiset kengät koska on ÄITI.
Puhuttiin säästä tai uutisista niin aina sinne saa työnnettyä sen kuinka on äiti..

Oon kuullut sellasia lausahduksia viime aikoina, että puhdas raivo nousee pintaan. Eikä tiedä pitäisikö alkaa huutaamaan, riehumaan tai vaan itkemään. Ainakin tilanteet on sellasia, että ensin olen vain tuijottanut suu auki, että mitä mä just kuulin. Tulee mieleen kaikkea mahdollista mitä voisi sanoa, jos saisi toisen miettimään edes muutamaa lausetta hetken pidempään ennenkun päästää ne suusta. Mutta mitään ei saa sanottua. Nyt olen oppinut, että kun tälläinen ihminen lähestyy niin on vaan parasta keksiä ihan mitä vain jos haluaa yhtään suojella itseään. Välillä on vaan pakko olla naamatusten ja parhaaksi tempuksi olen oppinut olla vastaamatta yhtään mitään. Siinä saa kaks sekuntia olla hiljaisuudessa ennekuin seuraava "koska mä oon äiti" lause puskee taas toisen suusta ja taas sitä mennään. Samaa vastaamattomuttaa niin kauan kuin tilanteesta vain pääsee karkuun.

Siedätyshoitoa on ainakin saatu mutta ei ole auttanut ja jatkossa tiedän, että tällänen ihminen kun ilmestyy ihan minne vaan, perhepiiriin, ystäväpiiriin, työpaikalle tai vaikka kadulle niin kierrän nämä ihan helvetin kaukaa.

Miten joku ihminen voi hukata itsensä niin pahasti äitiyden myötä? Mitä puheista voi päätellä ei elämässä enään ole kuin lapsi tai lapset. Ei ole enää mitään muuta kuin äiti. Tekisi mieli ehdottaa tälläselle vaikka jotain uutta harastusta, joku mikä ei ole mikään perhejumppa tai vastaava.

Mietin välillä, että jos kaiken näiden lapsettomuus vuosien jälkeen olisi onnistunut saamaan lapsen niin olisiko itsestä tullut samanlainen? Kun sitä lasta odottaa vuodesta toiseen, antaako itsestään kaikkensa ja vielä vähän lisää pelkästään sille lapselle? Vai onko niiden vuosien aikana oppinut, että välillä pitää rauhottua ja ottaa omaa aikaa? Karmivaa ajatella jos olisin samanlainen jos raskaudet ei olisi mennyt kesken. Äitiydestään saa olla ylpeä joo, onnellinen ja kaikkea mahdollista mutta jossain se raja vaan on mentävä.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Pieni hyviä hetkiä

Johan tässä on menty jo viikkoja aivan mustat aurinkolasit päässä synkkiä ajatuksia miettien. Huomaan itse taas kerran miten iso vaikutus lääkehoidolla on. Toinen lääkkeistäni maksaa 250e ja ei ollut rahaa tilillä millä olisin sitä saanut ulos. Jouduin alkaa puolittamaan annosta, että saisin lisä aikaa. Välissä yritin vähentää joka toiseen päivään koska mietin, että kun se päivä tulee että pillerit loppuu kokonaan ja vierotusoireet tulee kerrallaan niin kusessahan sitä ollaan. Oli stressitekijöitä ja lääkeen vähentäminen. Ja siitähän alettiin taas tallustamaan raskain askelin eteenpäin, pakottamalla itsensä jokaiseen hommaan. Pakottamalla niin, että useasti sai itkua pidätellen tai itkua vääntäen tehdä jonkun pienikin asia. Tilille ilmestyi juuri sopivaan aikaan palkka ja sain lääkkeet apteekista. Lääkehoito on taas tasapainossa, onneksi! Ja huomaan, että ihan hetkeksi tulee vastaan hetkiä kun tunnen hyvää oloa. Ei mitään täydellistä onnellisuutta mutta jotain parempaa kun se, että on jatkuvasti alakuloinen eikä mikään tunnu miltään.

Sain harjoitteluun näyttösuunnitelman hyväksytysti läpi joka tarkoittaa, että viisi vuoroa ja olen valmis! Äsken kun opettaja näytti vihreää valoa suunnitelmalle tuntui kun päältä olisi otettu tuhannen kilon paino pois. Vihaan noita paperi hommia ja stressasin niitä ihan tosi paljon. Aina välillä tulee niitä hetkiä kun tajuaa, että ihan oikeesti mä tein sen, sain opiskeltua itselleni vihdoin ammatin muiden opiskelijoiden mukana. En jäänyt jälkeen, en keskeyttänyt enkä jättänyt koulupäiviä väliin! Ja nyt tuli se hetki taas. Tekisi mieli leijua jossain katon rajassa tästä hyvästä fiiliksestä.
Voin laskea jo yhdellä kädellä ne neljän aamuherätykset ja ehdottomasti tässä joku päivä kun liikkuu lähellä Alkoa niin pitää käydä ostamassa itselleni kuoharia jonka parissa saa fiilistellä viimeisen päivän jälkeen, että sain jonkun jakson elämässäni taakseni vaikka siihen menikin kahdeksan vuotta.

Koska koulu stressi alkaa nyt helpottamaan niin tajusin yhtäkkiä, että mulla on kohta lomareissu edessä! 6.11 lennetään veljen kanssa kauas suomesta. Tämä asia pitäisi pitää joka aamu ja päivä ja ilta mielessä niin ehkä päivät menisi paremmalla fiiliksellä. Samalla vähän pelottaa koska en ole koskaan ollut talvi aikaan reissussa. Kesäisin kun olen ollut lomalla saan ihan hirveesti energiaa, hyvää oloa, melkein voisi sanoa, että euforisen olon kun saa olla lämpöisessä ja auringossa. Suomeen palattua hyvä olo jatkuu, se kestää pitkään ja sen voimalla jaksaa koska suomessakin sää on parempi kuin talvella. Nyt viikko tulee antamaan varmasti ihan hirveesti voimaa mutta entä kun paluu suomeen onkin erilainen kuin ennen? On pimeetä ja kylmä, alkaako ahistamaan entistä enemmän kun tajua todellisuuden, että täällä taas ollaan eikä hetkeen päästä yhtään mihinkään? Miten saisin sen energian tuotua Israelista tänne suomeen omaan arkeen mukaan? No turha murehtia liikaa noita vaan nyt fiilistellään sitä reissua, joka on tällä hetkellä tulee olemaan ihan varmasti parasta terapiaa itselleni.

Kansainvälisenä korvapuustipäivänä ystävän leipomat pullat ja tämän kanssa höpöttelyä, kolme tuntia kestävä puhelu toisen kanssa. Niin pieni juttuja kuitenkin mutta niin tärkeitä, niin voimaannuttavia vaikka kuinka olisi väsynyt, allapäin tai mitä vain. Kun pystyy olemaan ystävien kanssa juuri sellainen kuin on niin vitsi siitä tulee aina, ihan aina niin hyvä fiilis joka kantaa hetken eteenpäin.

Pieniä juttuja, pieniä hetkiä kun näkee asioissa hyvää, kun tuntuu hyvältä mutta sekin on paljon parempi kuin se, että 24/7 on ahdistunut ja ajatukset on pelkästään synkemmän puoleisia. Hetki sitten tuntui, ettei tästä talvesta, tästä elämästä vain selviä mutta nyt tuntuu taas siltä, että kyllä kaikesta aina selviää vaikka välillä pitää kulkea pitkiäkin aikoja hammasta purren.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Syyskuun positiiviset

1. Selviytyminen

Syyskuussa ei oikeesti ollut yhtään mitään hyvää. Ensimmäinen kunnollinen syksy kuukausi ja sen kyllä huomasi omassa mielialassa. Tuntui, että sitä mukaan kun lehdet alkoi vaihtamaan väriä ja tippumaan puista putosi oma hyvä olo ja mieli niiden mukana. Koko kuukausi on ollut ihan helvetinmoista selvitytymistä jokaisesta päivästä. Ja selvisin! Saan olla kyllä oikeesti ihan hiton ylpeä itestäni, niin lähellä on ollut, etten ollut kävelemässä suoraan osastolle. Itsetuhoiset ajatukset palasi mieleen voimakkaampana kuin pitkiin aikoihin. Onneksi sain pysyttyä vain niissä ajatukissa, enkä tehnyt yhtään mitään.
Otin sairaslomaa vähän muiden painostuksesta. Mutta onneksi otin! Niin helpottavaa käydä koulu loppuun, ettei tarvitse harjottelupäivän jälkeen miettiä, että vielä pitää mennä seuraavaan paikkaan iltavuoroon. Aikalailla viisi viikkoa olisi mennyt ilman yhtäkään vapaapäivää ja vaikka kuinka tuntui, että sinnittelemällä pystyn sen kuukauden tekemään mitä vain niin ei. Onneksi asiat meni juuri näin. Nyt on helpompi hengittää ja saada yksi asia elämästä pois alta ihan rauhassa.
Ensimmäinen kuukausi tätä pimenevää aikaa on ohi, mutta ihan liikaa edessä. Mutta selviän niistäkin, ihan varmasti, koska on pakko.

2. Kaksisuuntaisten hallintaryhmä

Pääsin mukaan 11 kerran kaksisuuntaisten hallintaryhmään. Ryhmää on takana pari kertaa ja suoraan sanottua sekin tuntuu aivan turhalta niinkuin dkt lopuksi. Tein dkt:n ensimmäisenä vuotena niin paljon töitä itseni kanssa ja tutustuin itseeni ja mielialoihini. Että nyt se, että mietitään ringissä mikä on asia itsellään mikä laukaisee masennusta, mikä hypomaniaa, mikä ja sitä ja tätä ja mikä näihin auttaisi. Asioita jotka on mulle ollu selviä jo pitkään. Asioita joista pidän huolen joka päivä. Vertaistuki on parasta, se että kuuntelee ja keskustelee muiden kanssa on antoisaa. Huomaa, ettei ole minkään asian kanssa yksin. Muut jotka tätä sairastaa, näyttää ihan tavallisilta niinkuin itsekkin. Se on helpottavaa. Silti se on aika pieni osa ryhmää ja nämä "viralliset" asiat on sellasia, että alkaa haukotuttaa vaikka kuinka yrittää keskittyä ja kuunnella ajatellen, että ehkä joku uusi ahaa elämys vielä tulee..
No kuitenkin olen iloinen, että pääsin ryhmään ja aion sen kunnialla käydä loppuun vaikka voikin tuntua välillä puuduttavalta. Kaikki apu mitä saa on kuitenkin vain kotiinpäin ja pitää olla kiitollinen koska se todellakaan ole itsestäänselvä asia.

3. Mustikoiden poimiminen

Ainoa pitni asia, josta sain jotain mielihyvää koko syyskuun aikana. Vapaapäivä ja aurinkoinen ilma. Lähdettiin koirien kanssa poimimaan mustikoita. En ole tehnyt sitä vuosiin koska keskittyminen ei ole riittänyt alkuunkaan sellaiseen. Muistan pari vuotta sitten kun yritin lähteä mustikkaa. Oli kaikki juomapullot mukana ja kipot ja rasiat, että saa poimittua pakkaseen. Jaksoin olla 10 minuuttia metsässä, ja sekin meni suurimmaksi osaksi siihen, että kävelin vain ja katselin ympärille. Jos otin yhden mustikan puskasta niin nousin ja mietin mihin menen seuraavaksi. Lähdin metsästä 15 mustikkaa rikkaampana kotiin. Ei tullut kyllä pakkaseen yhtään mitään.
Eli olin aika onnessaan kun sain nyt kerättyä niitä niin paljon, että sai leivottua mustikkapiirakan.
Muutenkin oli ihanaa olla keskellä metsää ilman mitään meteliä ja vain katsella ympärilleen. Istuttiin välillä koirien kanssa kalliolla ja vain oltiin. Hengitin raitista ilmaa ja sain jotain onnellisuuden rippeitä imettyä itseeni takaisin, jolla porskutteli sen päivän eteenpäin.

Vaikka kuinka yritän keksi jotain hyvää viime kuusta niin ei, en löydä siitä mitään hyvää, kivaa tai onnellista. Toivottavasti teillä oli mukavampi syyskuu! :)

torstai 28. syyskuuta 2017

Kierukan asetus yritys nro 1.

Mietin kierukkaa hetken, josta aikaisemmin kirjoitin. Teidän kokemukset ja varsinkin teidän, joilla kierukka on toiminyt hyvin edes auttoi ajatusta, että ainakin kierukkaa voi kokeilla jos se auttaisi kipuihin. Ajatuksella, että aina sen saa pois!

Ensin ajattelin, että menen yksityiselle sen laittamaan. Siellä kun luki, että puudutus on mahdollinen asetuksessa. Raha tilanne ei kuitenkaan anna sellaiselle myöden mitenkään joten soitin ja kysyin ehkäsyneuvolasta, että onko siellä mahdollista tulla se asentamaan. Soitin puhelun jonka ainkana halusin kysellä vielä kaikki mahdollisista haittavaikutuksista, kivuista laiton jälkeen yms.
Sain viikko sitten reseptin Jaydess merkkiseen kierukkaan, jossa on kaikista vähiten hormoneja. Tästäkin vakuuteltiin puhelimen toisessa päässä, ettei usko että noin pieni määrä sekoittaa mielialoja entisestään. Niimpä uskaltauduin kysymään koska olisi seuraava mahollinen aika asetukselle. Ja sain ajan jo seuraavalle päivälle.

Menin aika avoiminmielin lääkärin luo. Tiesin, että juttu voi olla tosi kivulais tai ei tuntua oikeastaan miltään. Vähän pelotti se, että kaikki toimenpiteet lapsettomuushoitojen aikana oli ihan täyttä tuskaa, että olisiko sama tuskainen kipu taas edessä. Yritin kuitenkin olla ajattelematta kun hoitaja puhelimen päässä oli juuri sanonut, että asettaminen kestää muutaman minutin ja voi jonkin verran sattua mutta osalle ei ollenkaan.

Mun kierukan asettaminen, tai sen yrittäminen kesti 40min. Siinä kohtaa kun mittailemaan olisi pitänyt alottaa ja pihdeillä otettiin kiinni niin siihen kaatui se kuvitelma lääkäriltä ja hoitajalta, etten ole yhtään jännittynyt tilanteesta. Kipu oli jotain aivan hirveetä. Tuli mieleen keskimmäinen punktio kun uskoo kuolevansa siihen paikkaan. Tässä kohtaa jo jalat ja kädet alkoi tärisemään ihan hirveesti ja odotettiin varmaan kymmenen minuuttia, että kipu helpottaisi. Oli vain pakko tokaista, että joo sattuu, ei helpota, en pysty rentoutumaan mutta ala jo toiminaa, että on nopeesti ohi.
Mittaaminen oli ihan yhtä järkyttävää. Kolme tai neljä kertaa yritettiin, joka kerta pitäen pitkiä taukoja välissä. Kiroilin, en saanut hengitettyä ja tärisin. Ennen viimeistä yritystä lääkäri sanoi, että hänen mielestään ei kannata enää jatkaa vaan tehdään lähete suoraan sairaalanpuolelle. Käskin vielä kokeilemaan vaikka olo tuntui siltä, että taju lähtee hetkenä millä hyvänsä. Viimeisellä kerralla saatiin mitta sisään asti mutta kipu oli niin kovaa ja aloin miettimään sitä, että jos kierukka otetaan pois pakkauksesta eikä asettaminen onnistu niin koko raha meni hukkaan ja pitäisi ostaa uusi. Mietin selviänkö kivun kanssa mutta oli lopuksi pakko yhtyä lääkärin mielipiteeseen ja sopia vain, että tavarat sisältä helvettiin ja lähete sairaalan puolelle tekemään toi "nopea" toimenpide pois alta.

Jouduin makoilemaan pitkään vielä paikallaan ennenkun uskaltauduin edes nousemaan istumaan kaiken jälkeen. Housuja pukiessa jalat tärisi edelleen niin, etten meinannut saada puettua. Istuin kipujen kanssa kippurassa tuolilla ja käskin hoitajan antamaa laukustani äkkiä Panacodia. Buranaa kun olin ottanut jo ennen koko käyntiä. Pahin tärinä kun oli helpottanut niin sain siirtyä odotustilaan mutta jouduin jäämään vielä istumaan sinne ja juomaan vettä, ennenkuin sain poistua. Ja kivut seuraa edelleen perässä. Verta vuotaa ja välillä tulee niin kovat kivut, että alkaa uudestaan tärisyttämään, oksettamaan ja pyöryttmään. Ja kaikki ihan turhaan. plää. Ihan hirveän pettynyt olo, että noin pieni juttu enkä kyennyt siihen.

Nyt pelottaa ihan järkyttävän paljon seuraava yritys. Ehkä osittain koska nyt voi vielä muistaa tismalleen millainen kipu missäkin vaiheessa tuli. Sairaalan puolella saa kipulääkkeet ja rauhottavat mutta entä jos käy niinkuin punktioiden aikana, ettei ne auta? Että jos silti sattuu ihan yhtä paljon? Tällä hetkellä ainakin tuntuu siltä, etten vain enää kykene kohtaamaan tollasta kipua.

Jos jollain on kokemusta nyt tuosta laitossa sairaalassa niin saa jakaa kokemuksia, onko ollut helpompi lääkkeiden kanssa yms! :)

tiistai 26. syyskuuta 2017

Ulkopuolinen

Katson päivässä seitsemän tuntia muutamaa raskaana olevaa naista. Istun vastapäätä ja katson silmiin ihmistä joka on raskaana. Ihmistä jota en olisi voinut katsoa muutama vuosi sitten edes sivusilmällä. Katson vieressä olevaa raskaana olevaa naista joka silittää jo isoksi kasvannutta vatsaa. Puheen aiheet koko päivän pyörii raskauksissa. Vitsaillaan, jutellaan ja mietitään. 

Istun vieressä teko hymy kasvoilla. Yritän naurahtaa vitseille mutta en pysty siihen yrityksistä huolimatta. Kuuntelen vain ja toivon, että mahdollisimman nopeasti puheenaihe vaihtuu muuhun. On niin ulkopuolinen olo vain kuunnella ja myötäillä. Sisältä päin tuntee kuinka ahdistus vain kasvaa kasvamistaan. Itkettää mutta pakko pitää kulissia yllä. 

Katselen naisia ja ajatuksissa mietin kuinka hyviä äitejä heistä tulee varmasti. Heistä tulee jotain mitä itsestäni ei tule. 

Oon ollut varmaan liian onneks tässä asiassa, en oo joutunut tälläseen tilanteeseen kuin kerran aikaisemmin. Pöydällinen naisia keskustelee lapsista, imetyksestä ja nukuttamisesta. Selivisin siitä tilanteesta alkoholin voimalla. Nyt joutuu selviämään dkt:stä opituilla taidoilla, jotta selviää päivän itkeämättä. 
Pahinta tässä on se, että näitä tilanteita on jatkossa vain enempi ja enempi tulossa. Ei nää lopu ikinä. Ne vaan lisääntyy sitä mukaan kun omanikäset ystävät ja tutut alkaa lisääntymään.
Tähän asti omat ystävät on kyllä osannut olla hehkuttamatta liikaa asiaa ja oleminen ja juttelu on ollut aivan samanlaista kuin ennen raskautta. Mutta ei se onni tässäkään asiassa loputtomiin kestä. Ei varmasti.

Jos ihmiset ajattelee, että se se suru joka lapsettomaksi jäämisestä tulee helpottaa joskus niin ei.
Se helpottaa hiukan mutta tuo niitä katkeruuden, surun ja pettymyksen tunteita esille jokaikinen päivä. Jokainen päivä sisältää muistutuksia siitä mikä oma kohtalo on. 

Koko loppuelämäni olen se ulkopuolinen, se joka ei kuulu mihinkään.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kierukka?

Kävin tänään lääkärin juttusilla kovista kuukatiskivuista, jotka alkaa nykyään jo viikkoa ennen vuotoa. Tällä hetkellä menee Buranaa ja Panacodia kipuihin, maksimimäärät mutta silti ne ei vie kipua pois, lieventää vain hieman että joten kuten pysyy pystyssä.

Ensin sain kuulla kuinka täydellinen kohtu ja munasarjat mulla on. Lääkäri ei ymmärtäny ollenkaan miten en voi saada lasta. Oli ihan varma, että on ollut vain väärä mies ja jonkun kanssa voisin ihan helposti raskautua. Yritin suodattaa kaikki koska pienikin annettu toivon kipinä lisää omaa toivoa eikä sellasta saa nyt käydä. Sitä mukaan oma mieli sekoaa taas täysin. Yritin vain ajatella että niin meidän lapsettomuus lääkärikin lupasi että raskaudun kyllä mutta miten kävikään.
Lääkäri sanoi ettei mitään merkkejä endometrioosista ole mutta jos on alkavaa niin paras hidastus keino olisi hormonaalinen ehkäisy. Kuten tällä hetkellä kipuihinkin, kun lääkkeet ei riitä.
Ehdoton ei oli pillereihin. Sen lyhyen aikaa mitä pillereitä kokeilin niin, ei. Olin aivan sekaisin koko ajan, unohtelin niitä ja ei vaan ollut mun juttu. Lääkäri alkoi puhumaan kierukasta jonka tyrmäsin myös täysin. Perustelin sen sillä, että jos otan ehkäisyn niin se pienikin mahdollisuus tulla raskaaksi on poissa. Että se on psyykkisesti niin iso asia, etten pysty. Samoin kun en pysty edelleenkään heittämään vanhoja hoitoihin käytettyjä lääkkeitä pois. Se tuntuu siltä lopulliselta asialliselta. Vaikka eihän se niin oikeasti ole ollenkaan. Mutta omassa päässä se vaan kummittelee ja ajatus ehkäsystä tuntuu ahdistavalta.

Lääkäri kirjoitti reseptin ja käski miettiä vakavasti asiaa. Kerroin heti treffimiehelleni asiasta joka oli myös sitä mieltä, että jos yhtään auttaa kipuihin niin ehdottomasti pitää kokeilla.
Jäin miettimään asiaa. Olisiko nyt aika sille ihan lopulliselle päätökselle ja tehdä sen päätöksen eteen jotain. Tai lopullinen hyväksyminen on tehty mutta on niin vaikea päästää irti se yhdenkin prosentin mahdollisuudesta. Onko nyt oikea aika sille kun kerta tapailen miestä jonka kanssa ei lapsi olisi ajankohtainen millään lailla jos alettaisiin ihan vakavaan parisuhteeseen. Tällä on jo lapsi enkä usko että se olisi hänen ensimmäinen asia mitä haluaisi, alkaa perustaa perhettä.
Mietin, että jos ei tästä jutusta tuukkaan yhtään mitään niin mitä sit. Mutta ei kai mitään. En ainakaan pamahda paksuksi tuntemattomalle.
Toisaalta, mitä kaikkea paskaa se tuo mukanaan? Epäsäännölliset kierrot? Tiputtelu? Voiko kuukautis kivut pahentua? Miten mun mieliala kestää ylimääräisiä hormoneja? Onko mahdolliset haittavaikutukset isompia kun se että vedän kaksin käsin lääkkeitä viikon ja itken kivusta?

Tosi sekavat fiilikset. Ehkä ensin on aika luopua noista ruiskuista ja lääkkeistä ja sitten miettiä seuraavaa askelta. Tuntuu niin lopulliset vaikkei se sitäkään ole. Ainahan sen voi ottaa pois jos ei tunnu oikealta päätökseltä ja jos siitä jotain negatiivista koituu.

Jos teillä on kokemuksia kierukoista niin otan kaiken tiedon mielläni vastaan, tai jos saisi eri näkemyksiä tähän kierukka asiaan :)