tiistai 10. heinäkuuta 2018

Itkin

Itkin pitkästä aikaa kotipolin käynnillä. Itkin paljon, enemmän kun muutaman kyyneleen mitkä olisi väkisin yrittänyt puristaa ulos. Itkin niin, että tuntui kun happi olisi loppunut. Yritin taas saada itkun loppumaan mutta siinä meni hetki. En pystynytkään lopettamaan sitä kun halusin. Hoitajat oli hiljaa ja katsoi vain edessäni kun se jonkunmoinen romahtaminen vihdoin tuli. Tosin odotin itkun alettua, että saan paniikkikohtauksen ja sekoon siihen. Mutta ei, sain pidettyä sen vain itkemisessä. Toistin vain, etten jaksa tätä enää. En halua tällästä elämää. Ei tässä oo mitään järkeä kitua ja kärsiä päivästä toiseen. Puhuin vain kuolemasta, että haluan tän olon pois mutta haluan myös kuolla, oikeasti kuolla. Päästä täältä kokonaan pois. Hoitajat otti osastohoitoa esille vähän väliä. Mutta ei, en siihen leikkiin lähde omasta tahdosta.
Itkin vielä bussissa ja junassa. Perille päästyä itketti mutta pystyin taas nielemään sen enkä antanut kyynelten tulla. Taas pystyin siihen, taas teen sitä vaikka ei ehkä pitäisi vaan pitäisi antaa niiden kyynelten vain tulla.

Viikonloppuna kävelin taas hautausmaalla. Katselin ihmisten nimiä ja syntymäpäiviä ja koska kuollut. Mietin millainen elämä heillä on mahtanut olla. Onko heillä ollut mukava elämä, jota muistellut hyvillä mielin ennen kuolemaa. Nuorempien kohdalla mietin onkohan he sairastunut johonkin sairauteen johon kuollut, kuollut onnettomuudessa vai päättänyt itse päivänsä. Katsoin hautoja miettien onko heillä läheisiä jotka muistaa heitä ja vie kukkia haudalle. Onko heillä ollut lapsia jotka kaipaa heitä.
Siellä ollessa itellä on niin rauhallinen olo. Tajuten, että ennemmin tai myöhemmin saa olla siellä maan alla, kaikki tuska jää maan pinnalle.

Silti tappelen sitä vastaan, että päätyisin siihen ratkaisuun. Kävin jo viime viikolla päivystyksessä mutta niinkuin tiesin, ei siellä voitu mitään tehdä. Vaihdettiin rauhottava toiseen jos toimisi paremmin. Mutta ei toimi enkä jaksa mennä uudestaan, että saisi taas vaihdettua seuraavaan. Ihan sama, kärsin. Ja kun aina toitotetaan kuinka päivystykseen voi aina mennä jos olo on sellainen. Mutta miksi? Ei siellä voida yhtään mitään. Ei oo mitään mitä tällä hetkellä voisi tehdä. Pitää vaan selvitä yksin pieni hetki kerrallaan. Pitää selata puhelinta, rapsuttaa koiria, käydä niiden kanssa ulkona ja syödä. Ainoat asiat mihin pystyn tai mitä jaksan. Mutta se pitää arjessa kiinni. Kynsin ja hampain yritän pitää niistä kiinni, ettei toimintakyky mene ihan täysin. Ilman koiria makaisin varmasti ihan 24/7 sängyssä ja varmaan kusisin sinne sänkyyn kun ei pääsisi mihinkään.

Tänään repäisin ja heti sängystä noustua kävin koirien kanssa ulkona ja lähdin entiseen kotiini, ystävän ja kummipojan luokse. Kävin matkalla kaupassa ostamassa kakun koska ystäväni täytti viikonloppuna vuosia ja tällä oli mieshuolia. Poikkesin ruokavaliosta mutta ihan hyvällä omatunnolla. Syötiin kakkua ja haukuttiin miehet. Kummipoika hakeutui jatkuvasti syliin, sain pidellä häntä lähellä välillä rutistaen kovaa. Sain pusun poskelle jonka jälkeen ajatukset lähti siihen, että jos päätän päivät tähän niin muistaako kummilapseni musta yhtään mitään isompana. He ei tietäisi millainen heidän kummitäti oli. 

Olen nähnyt kummilapsia tosi vähän siihen nähden miten olin heidän kanssaan ennen. Kummipojan kanssa asuttiin samassa kodissa ja olin hänen elämässä yksi läheinen ja rakastava aikuinen joka päivä. Aikuinen joka laittoi nukkumaan, vei päiväkotiin, leikki, kävi ulkona, antoi ruokaa ja katsoi kiukutteluja. Aikuinen joka joka ilta kävi toivottamassa hyvät yöt ja kertoi monesti päivässä, että hän on rakas ja ihana. Ja nyt en näe häntä melkeinpä ollenkaan, en ole hänen elämässään läsnä. Silti onneksi poika tuli samantien lähelle, halusi leikkiä ja olla lähellä ihan niinkuin ennen. Hän ei ole unohtanut.
Jos joskus pääsen täältä pohjalta elävänä ylös niin haluan palauttaa kummilapseni tiiviimmin elämääni. Haluan olla heidän elämässään mukana, seurata heidän kasvuaan ja osottaa sen kuinka rakkaita he ovat. Haluan, että he tietävät isompana, että olen aikuinen jolle voi aina puhua tai kertoa mitä vain.

Mutta tällä hetkellä tilanne on tämä mikä on. Se pitää vain hyväksyä ja yrittää jaksaa olla elossa.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

8 vuotta

Kolmen päivän päästä ensimmäisestä keskenmenosta on jo kahdeksan vuotta?!? Siis miten aika voi vaan juosta eteenpäin vaikka tuntuu, että nää kaikki vuodet on itellä ollu ihan pysähdyksissä. Tuntuu, että ite istuu ja kattoo maailmaa jossa ihmiset vaan juoksee ohi, tekee asioita ja nauttii elämästä. Ite on tuskaillut lapsettomuuden kanssa liian monta vuotta, surrut keskenmenoja ja paininut oman mielen kanssa ilman, että olisi elänyt. Jos miettii viimeisiä kahdeksaa vuotta niin en muista kun lapsettomuuden. Muistan keskenmenot ja sen, että elämä vaan katosi niiden myötä. Ihan kun olisi kaksi elämää, se jota elin ennen kuin täytin 17.  Suht normaalia nuoren elämää. Se missä menin, tein ja koin asioita. Toinen elämä alkoi kun täytin 17 ja lasta alettiin yrittämään. Elämä mitä ei voi sanoa elämäksi.

Noista vuosista käteen on jäänyt helvetin isot velat, jotka seuraa vuosia, vuosia ja vuosia ja kaksi koiraa jotka on ainoa asia jotka pitää tällä hetkellä elämässä vielä kiinni. Niistä vuosista on jäänyt traumat mitä ei edes voi alkaa käsittelemään vielä koska olen liian huonossa kunnossa. Eli psykoterapia ei kuulema ole nyt ajankohtainen. Noiden vuosien aikana mulla katosi luottamus kaikkeen ja kaikkiin. Haaveet ja suunnitelmat mitä oli nuoresta asti rakentanut murskattiin. Tuntuu kun elämä pitäisi rakentaa ihan alusta asti uusiksi. Sain noiden vuosien aikana ystäväkseni masennuksen.
Oikeastaan kaikki meni aivan päinvastaisesti mistä haaveilin ja toivoin joskus. Kaikki vietiin, ihan kaikki.

Olen edelleen tyytyväinen siihen, että kaikki lapsen saamiseksi yritettiin vaikka se pilasi elämäni jota nyt elän. Olen kiitollinen, että sain hoitovuosien päätteeksi nähdä ne kaksi viivaa tikussa. Joku ei saa nähdä niitä koskaan. Sain olla kolmatta kertaa raskaana pienen hetken.
Ja selvisin niistä kaikista vuosista vaikka olin jossain kohtaan ihan yhtä sekaisin kuin nytkin. Niin pohjalla mistä ei enää alemmas voi päästä. Siinä pisteessä oltiin hoitojen loppuvaiheessa samalla tavalla kuin nyt.

Jossain kohtaa olin jo ihan ok asian kanssa, etten saa lasta. Ilmeisesti oon vaan sillonkin tunkenut asian jonnekkin sisälle, pois mielestä ja ollut ihan, ettei tässä mitään hätää oo, elämä nyt on tällästä.
Mutta nyt kun tuntuu, että kaikki, ihan kaikki paska mitä elämässä on ollut on tullut päin näköä eikä todellakaan tunnu siltä, että olisin hyväksynyt asian. Ei elämän pitänyt mennä näin, että makaan yksin sängyssä ilman mitään päämäärää tässä elämässä. Ilman yhtäkään haavetta mitä haluaisin. Ei ole toivoa siitä, että elämä kyllä kantaa ja kaikki kääntyy joskus johonkin parempaan. Mulla on ollut aina se yksi haave, päämäärä jota kohti olen mennyt. Ja se on viety.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Väsynyt

Väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti. Nukuin pitkästä aikaa läpi yön heräämättä jopa puoli kymmeneen asti. Mutta unet mitä näin oli niin sekavia ja ahdistavia.

Olin eilen psykologilla, tarkoitus tehdä kolmen käynnin aikana psykologiset testit, mitä lie onkaan. Käytiin elämääni läpi. Kerroin, että olen ollut psyk puolella hoidossa jo lapsena. Hän kysyi tarkempia vuosilukuja sun muuta mutta en osannut vastata, heitin jotain mutta lisäsin, että nämä voi olla aivan vääriä. Kerroin lapsettomuudesta ja sen, että niiden aikaiset tunteet ja muistot hoidoista ja keskenmenoista tulee jatkuvasti ajatuksiini joka ahdistaa. Siinä istuessa ehdin miettimään hetken aikaa sen tunteen kun sai taas kerran yhden viivan raskaustestiin. Ne tunteet tuli niin elävästi ja voimakkaasti mieleen, että sanoin, etten halua puhua tai miettiä sitä. Kerroin, että seksuaaliset hyväksikäytöt on tullut mieleen, ne pompahtaa ajatuksiin vähän väliä, mietin miten niiden miesten elämä on tapahtuman jälkeen jatkunut. Miksi he teki sen mitä tekivät. En ole koskaan miettinyt niitä sen enempää, ne vain tapahtui ja jätin ne siihen. En ole antanut ajatuksille valtaa tai oikein puhunut niistä kenenkään kanssa. Ja nyt yhtäkkiä ne on mielessä ja aiheuttaa lisää ahdistusta. 

Kerroin itsemurha ajatuksistani ja vastasin kyllä kun hän kysyi, onko mulla tarkka paikka missä sen tekisin. Hän kysyi haluanko oikeasti kuolla vai onko ajatus se, että olo helpottuisi. Vastasin, että kumpaakin. Vastasin kieltävästi siihen, että olisin vaaraksi itselleni nyt. Pelkäsin, että kohta olen pakkohoidossa. Sanoin pärjääväni, ellei tapahdu jotain mikä on se viimeinen niitti. Sanoin, että jos tulee joku pettymys niin se saattaa olla se hetki, että jotain tapahtuu. Tai sitten se voi olla ihan mikä asia tahansa. En tiedä.

Kävelin viikonloppuna hautausmaalla ja mietin kuinka rauhallista siellä oli. Mietin onko kuoleminen yhtä rauhallista. Sanoin kaverille joka oli mukana, että kerro ihmisille, että haluan tähän tai tähän hautapaikkaan haudattavaksi koska paikkoja siellä oli paljon jäljellä. Ajatus kuolemasta ei tuntunut ollenkaan pelottavalta tai ahdistavalta siellä kävellessä. Jotenkin tuli vain rauha kun katseli ympärilleen.

Olen taas kaivanut värityskirjat esille. Kaivoin kaulaliinan jota aloin aikoinaan neulomaan vaikka en ollut koskaan neulonut. Se oli vain asia millä yritin saada ajatuksia muualle. Yritin jatkaa palapelin kokoamista mutta se ei tuntunut yhtään siltä, että voisin jatkaa sitä. Löysin kaikki dkt terapian aikaiset paperit. Selasin niitä läpi ja katsoin tehtäviä mitä olin tehnyt.
Yritän löytää jotain asiaa mitä voisin tehdä silloin kun ahdistus ei ole niin voimakkaana, että lamaannun täysin.
Eilen aloin kuuntelemaan äänikirjaa, en ole koskaan ollut luku ihmisiä mutta kuuntelin yli 8h eilen sitä, koko kirjan läpi. Kaikki se mitä siinä tapahtui oli oikeasti tapahtunut ja se vei mennessään. Välillä ajatukset lähti muualle mutta pystyin jossain kohtaa palauttamaan ne siihen kirjaan. 

Mutta eilen ahdisti välillä niin paljon, että ajattelin jo kuolevani siihen. Psykologin käynti pyöri mielessä. Lapsettomuus pyöri todellakin mielessä niin paljon, etten tiennyt miten päin olisin. Laitoin aina sen äänikirjan päälle ja sain ahdistuksen hetkeksi laskemaan hieman.

Olen taas vanhemmillani. Tulin vanhemmille sillon joskus ekan kerran, kävin kotona ja muutaman päivän päästä olin täällä taas. Juhannukseksi menin kotiin, kaveri, treffimies josta joskus kirjoitin oli juhannuksen kanssani,  jonka jälkeen tulin tänne. Tulin muutaman päivän aikaisemmin, tarkoitus oli tulla vasta huomenna kissavahdiksi viikonlopuksi. Mutta tulin tänne koska en jaksa kotona tehdä mitään. En saa niitä roskia vietyä tai tiskattua. En käytyä suihkussa tai pestyä hampaita. Täällä ei tarvitse miettiä roskia tai muuta.

Olen fyysisestikkin niin väsynyt ihan koko ajan, pienikin ponnistelu vie ihan kaiken voiman ja tuntuu kun voisin makoilla paikoillani loppuelämän. Silti olen yrittänyt keksiä joka päivälle jotain. Ainakin melkein joka päivälle. Välillä joutuu kyllä ottamaan niitä lepopäiviä väliin tai perumaan asioita. Ei se oli vain psykologin käynti mutta se vei ihan kaikki mehut. Tänään se on ystäväni ja kummipoikani näkeminen, on ihana nähdä heitä mutta tiedän väsyväni siitä aivan täysin. Täältä vanhemmiltani on helpompi lähteä näkemään ihmisiä koska he asuvan melkein keskustassa. Voi kävellä ja ottaa sen päivän lenkkinä. Ei tarvitse katsoa busseja ja yrittää päästä ja ehtiä niihin.

Jos en tapa itseäni niin haluan saada normaalin elämän takaisin. En halua jäädä loppuelämäksi sänkyyn tai neljän seinän sisään. En halua voida huonosti loppuelämääni. Haluan enemmän kun mitään tällä hetkellä, että pääsen joskus töihin. Yritän ja yritän hyvin pienin askelin. Yritän jaksaa syksyyn sähköhoitoon asti. Se antaa jollain tavalla voimaa yrittää sinnitellä, jos se auttaisi edes vähän ja siitä saisi vähän alkua sille, että jaksaisi ja pystyisi tekemään enemmän. Nyt mietitään psykoterapiaa joka tuntuu samalla hyvältä idealta mutta samalla pelottaa kun joutuu kohtaamaan ne asiat ja tunteet joita nyt on vaan haudannut pois mielestä. Kun niitä ei tarvitse miettiä ne ei ole mulle mukamas tapahtunut.
Ehkä ne todellakin olisi hyvä saada käsiteltyä, ehkä sekin auttaisi pääsemään eteenpäin?

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Vanhemmilla

Olin kirjoittanut jo pitkän tekstin mutta blogger sekoili mun kanssa eilen tai sitten se johtui ihan siitä, että uskalsin ottaa rauhottavan, mutta kirjoitellaan sitten uusiks.

Olin keskiviikosta eiliseen vanhemmillani. Uskalsin laittaa viestin äitilleni, että nyt menee niin huonosti, että pitäisi kai mennä päivystykseen mutta en sinne haluaisi. Sain vanhemmiltani kummaltakin samaa aikaa viestin jos haluan mennä heille.
Ensin olin, että ei en mene koska haluan olla yksin mutta isäni lupasi, että saan olla rauhassa niin suostuin.

Ei se ahdistus siellä mihinkään hävinnyt, mihin se nyt häviäisi mutta pystyin jättämään kotiin sen pitäisi ajatuksen. Kun en jaksa, kun makaan kotona ahdistuksessa mietin vain kuinka pitäisi siivota, käydä suihkussa tai pestä hampaat.
Siellä pystyin jättämään ne tiskit ja tyhjän jääkaapin kotiin, en miettinyt niitä ollenkaan. Annoin itselleni luvan vain olla rauhassa ja tehdä sen mitä jaksan. 
Koirat nautti kun sai olla takapihalla monta tuntia vain hengaten ja tietysti sai kolmen kertaisen huomion määrän. 
Itse nautin siitä, että sain istua auringossa koko päivän hankkien uudet rusketusrajat.
Annoin itseni kuunnella kroppaani. En pakottanut itseäni vähintään tunnin lenkille vaikka keho huutaa väsymystä. Kävelin tasan sen verran kun tuntui hyvältä ja käännyin takaisin. 

Koirien kanssa ulkoiltiin vanhoja lenkkipolkuja siltä ajalta kun olin teini. Käytiin metsässä rämpimässä missä olen alaikäisenä juonut salaa kännejä. Reittejä jotka muistutti nuoruudestani, siitä ajasta kun ei vielä tiennyt kuinka paljon paskaa elämään mahtuu lisää sen ajan jälkeen.

Olen niin kiitollinen, että perheeni haluaa auttaa niin paljon, auttaa sen minkä pystyy.
Eilen lainasin autoa ja kävin kotipolin käynnillä.
Sain käynnistä enempi ahdistusta kun apua olooni. Jotenkin se, että aivan tuntematon ihminen joka ei tiedä yhtään mitään tilanteestani kyselee asioita joista en vain jaksaisi tässä tilassa puhua.

Ei siinä ajassa ehditty käymään läpi paljoa. Vähän sitä mitkä asiat vaikuttaa olooni. Yllätyin kun ensimmäisten asioiden joukossa suusta vain pulpahti lapsettomuus josta seurasi itku. Ihmettelin ääneen miten se asia on tullut niin vahvasti mieleen vaikka luulin, että asia alkaisi olemaan ihan ok. No ei se selvästi vielä ole.

Puhuttiin itsemurha suunnitelmistani, miten tekisin sen. Hoitaja kysyi, että näenkö olevan hengissä loppuvuodesta. En haluaisi olla mutten tiedä. En voi sanoa tai luvata, että olen. Olenko kuitenkin niin pelkuri, etten uskalla tehdä sitä itse. Toivon, että joku vain vahingossa ajaisi päältä. 
Nauratti kun samaan aikaan puhuin siitä, että haluan olon paremmaksi. Katselen jatkuvasti työpaikkoja ja haluaisin vain hakea kaikkialle. Haluaisin töihin mutta en jaksa käydä suihkussa tai huolehtia itsestäni. Tiedän, ettei voimat riittäisi siihen mitenkään päin mutta silti haluaisin. Hieman ristiriitaisia ajatuksia.

Hoitaja sanoi, että jos kotiin päästyäni saisin vietyä roskat. Se oli eilisen tehtävä. Ja niinkuin arvata saattaa niin en pystynyt siihen. Olin niin väsynyt fyysisesti kun pääsin kotiin. Kävin koirien kanssa mutta mentiin eri puolelta missä roskis on ja ne muutamat askeleet sivuun, ei vain onnistunut. Muuten vain makasin. Ahdisti, itkin ja makasin lamaantuneena. Jotenkin se kotipolin käynti jätti hirveän ahdistuksen ja mietin vain asioita mistä puhuttiin. Olin täysin lamaantunut ja sorruin siihen rauhottavaan. Tällä kertaa siitä ei tullut sitä ihmeellistä oloa mikä on tullut vaan rauhoitti hieman, pystyin siirtämään huomion telkkariin. Ja kohta otin jo lääkkeet ja menin nukkumaan.

Olen edelleen niin väsynyt. Päätin kuitenkin, että tänään vien roskat, pesen puolet astioista. Vähän pakko. Ja menen taas haastamaan itseni ja istumaan sinne samaan kahvilaan missä olin muutama viikko sitten.

Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Yritän kuunnella kroppaa täällä kotonakin, mitä se jaksaa mutta silti samalla haastaa itseäni.
Toivotan kaikille aurinkoista viikonloppua <3

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Ahdistaa paljon

En tiedä mikä tässä taas on. Tän ahistuksen määrä alkaa olemaan jotain sairasta. Ja nyt ahistun lisää ja lisää ihan hassuista jutuista. Ahistuin kuin luin kuinka ihmiset ottaa kesäkissoja, kuinka paljon kissoja hylätään. Ahistuin siitä itkuun asti. Ahistuin kun tajusin, että kolme päivää on pakollista menoa. Kolme päivää putkeen ja olen myös fyysisesti niin väsynyt, että jo etukäteen ahistaa kuinka tulen jaksamaan. Ahistuin lisää kun tajusin, että Salkkarit jää kesätauolle ja mun illan rutiinit menee ihan sekasin. Ahistuin kun illalla en jaksanut mennä koirien kanssa niin pitkälle lenkille mitä olin alunperin suunnitellut. Ahistuin kun söin erilaisen lounaan kun mitä yleensä syön. Ahistuin siitä kun tajusin, että olen laihtunut sen aikana kun pt on ollut mukana kuvioissa yli 10 kiloa ja paino alkaa uudella kymmenluvulla. Tuntuu ahistavalta ajatella, että nyt on 9 kiloa seuraavaan uuteen kymmenlukuun. Tuntuu niin paljolta vaikka sen uuden kymmenluvun saavutettua ei ole enää montaa kiloa kun aletaan olemaan siinä luvussa missä olin pitkään ennen ahmimisen alkamista eikä siitä enää kovin montaa kun olen siinä painossa mitä olen vähimmillään painanut.
Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Mutta näiden yksittäisten ahistuksen takana on joku jätti ahistus ja tuntuu, ettei sen kanssa pärjää. Ahistus joka nyt vähän väliä muuttuu siihen paniikkiin.
Kiitos muuten kaikista vinkeistä mitä sain edelliseen postaukseen! <3

Jouduin eilen soittamaan hoitajalleni, etten pysty enää, en jaksa enää. Että nyt on niin lähellä, etten hyppää jostain. Niinkuin pelkäsin niin tämä ehdotti päivystystä ja osastoa jos ei kotona pärjää. Mutta en pärjää osastollakaan. Ihan sama ahistus siellä on. Siellä makaa yksin huoneessa jossa ei ole mitään. Kotona sentään on koirat ja tietyt rutiinit jotka on pakko tehdä; koirien hoito, ohjeiden mukaiset syömiset ja se lenkki jonka olen päättänyt joka päivä tehdä. Vaikka pt jo sanoi, ettei lenkille pidä mennä jos on fyysisiä oireita joita on nyt tullut. Hengästyy 500m päästä, syke nousee pelkästä kävelystä ihan huippuun, rinnassa alkaa tuntumaan ikävältä ja jalat tuntuu painavan, tuntuu, ettei ne vain nouse. Olen vaan silti kävellyt, väkisin vaikka voisin vain lysähtää siihen maahan. Se, että kääntyisi kotiin tuntuu luovuttamiselta ja, että epäonnistun siinäkin.

Hoitaja soitti kotipolille johon sain ajan perjantaille. Juttelemaan sairaanhoitajien kanssa jotka ei tiedä historiastani mitään. Sekin ahistaa enkä tiedä miten edes selviän vielä kaksi päivää. No ainakin sain jotain missä yritetään auttaa.

Yritin miettiä millä voisin yrittää lievittää tätä oloa koska rauhottavan ottamiseen on liian korkea kynnys. Jotenkin siitä tuleva väsymys ja zombi olo ahistaa myös. Löysin kaapista 1000 palan palapelin. Kaadoin palat maahan ja aloin etsimään raunapaloja. Sain reunat tehtyä monen tauon kanssa. Nyt katson paloja lattialla ja ahdistaa kun tuntuu, etten saa totakaan tehtyä ja taas epäonnistun jossakin. En pysty menemään tohon lattialle ja kattomaan niitä paloja.
Olen heitellyt koirille leluja mutta ahistaa kun lopulta siirryn sänkyyn enkä enää jaksa. Koirat kun voisi jatkaa sitä varmaan koko päivän.
Ulkoilu ahistaa vaikka kaikki sanoo, että sen pitäisi auttaa.
Olen jutellut uusien tuttavien kanssa joilla on samanlaisia ongelmia, silti tuntuu ettei musta saa nyt oikein mitään irti.
Epäonnistumisen tunne tulee kaikesta. En jaksa pestä hampaita, en jaksa harjata hiuksia, tiskit on taas kertynyt tiskipöydälle vaikka olen päättänyt sata kertaa, että pesen astiat heti kun olen syönyt koska kun ne kertyy on vaikeempi aloittaa se tiskaaminen ja kuitenkin niitä tiskejä  tulee viidesti päivässä lisää ja ei kestä kauaa kun astiat on loppu. Kolme roskapussia haisee keittiössä, vaikka kävelen roskiksen ohi joka päivä niin en saa otettua niitä pusseja mukaan. Ne kolme ylimääräistä askelta tiputtaa ne pussit sinne roskikseen tuntuu liian raskaalta. Postilaatikko on tyhjentämättä pitkältä ajalta. Yöpöytä on täynnä laseja ja iso kasa kuivia käytettyjä nuuskia. Asunnon siivoamisesta ei kannata edes sanoa mitään.

Kohta lähden talousneuvojalle tai mikä lie onkaan missä olen noin kerran kuussa käynyt. Ensin oli tarkoitus alkaa hoitamaan ulosotto juttuja jos pääsisin esim velkajärjestelyyn. Sairasloma sotki kaiken ja nyt vain varmistetaan, että saan rahaa millä elää. He auttavat kaikissa hakemusten tekemisissä, en saa sellasia yksin tehtyä. Jos tarvitsee selvittää jotain he soittavat paikkoihin ja auttavat. Toivon, että ahdistus helpottuisi vähän kun tänään saadaan taas katsottua ensikuuta ja rahatilannetta sinne. Ainakin eilen kun soiteiltiin ja siirrettiin aika tähän päivään niin ahdistus tuntui poistuvan puhelun jälkeen. No takashan sen tuli viiden minuutin päästä.

Yritän mennä minuutti kerralla, välillä sekuntti kerrallaan, että jaksaisin eteenpäin. Pidän takaporttina päivystystä vaikka se ei tunnu vaihtoehdolta. Pidän takaporttina Opamoxia kaapissa vaikka sekään ei tunnu vaihtoehdolta.
Yritän nimetä asioita jotka tähän kaikkeen vaikuttaa, yritän nimetä niitä tunteita ahdistuksen takana. Löydän niitä kyllä mutta lista on pitkä, ihan liian pitkä.

Yritän vain selvitä.

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Paniikki

Jos jollain on kokemusta paniikkikohtauksista ja miten ite saa rauhotettua ittensä niin vinkkejä otetaan nyt enempi kun mielellään vastaan!

Eilen illalla sain pitkästä aikaa ihan kunnollisen paniikkikohtauksen pitkästä aikaa. Jotenkin olen saanut tähän asti rauhotettua itteni jossain vaiheessa ennenkun se on aivan tosi pahana. Katkastua sen jotenkin ajoissa. Mutta nyt, eilen illalla tuli paniikki. Romahdin yhtäkkiä itkien lattialle ja yhtäkkiä se paniikki vain tuli. Tuntui, että kuolen. En saanut henkeä ja itkin ihan hysteerisesti. Koirat tuli kattomaan, että mitä oikein tapahtuu. Mietin jo, että joko soitan ambulanssin tai kuolen tähän vaikka sitähän mä toivonkin. Kunnes tajusin että pitkästä aikaa paniikkikohtaus oli iskenyt. Tollaisia kohtauksia ei oo kyllä tullu aikoihin, noin pahana.
En edes tiedä tiedä miten sain rauhoitettua itteni siihen, että paniikki meni lopulta vain itkuun.

Ajattelin jo, että se nyt oli tollanen yksittäinen koska eilen tuli taas paskaa mikä lopulta varmaan ajoi tohon. Mutta ei, äsken pakotin itteni lenkille vaikka olin nukkunut kaksi tuntia, olin aivan poikki siitä itkun määrästä mikä vain tuli väkisin vaikka taas huomasin, että yritän tukehduttaa sitä. Tällä kertaa ei vain onnistunut.
Poikkesin pururadalta sivuun kalliolle hetkeksi kattomaan maisemia sieltä ja miettimään, että täältä kun hyppäsi niin kuolisi varmasti, ehkä.
Ja taas se paniikki iski. Istuin kyykyssä, se hysteerinen itku alkoi ja siitä taas paniikki lähti.
Olisi kiva saada se katkastua jo siinä vaiheessa kun huomaa sen tulevan ja alkavan, ettei se menisi siihen asti, että hengitys tihenee niin, että tuntuu hapen loppuvan. Siihen, että on varma, että tässä tää elämä oli. En muistanut edes, että se voi mennä noin pitkälle. Ihan hirveä tunne. Ja nyt pelkää koko ajan koska se taas iskee.

Hyvä asia on kai se, että se itku tulee sieltä jostain johon olen sen hukuttanut. Itkin eilen niin paljon, etten uskonut kyyneliä enää irtoavan mutta kyllä irtoo. Itken, tulee viiden minuutin tauko ja taas se vaan alkaa.

Tekisi mieli kysyä myös vinkkejä siihen miten tämän itkun saa loppumaan mutta ehkä nyt kannattaa vaan itkeä se patoutuma pois minkä olen tässä saanut aikaan.

Vihaanvihaanvihaan tätä elämää. Miten tää on voinut mennä tähän ?

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Erityisen huono päivä

En tiennyt miten pahalta voi nuorten ihmisten valmistuminen tuntuu. En muista, että minään vuotena se päivä olisi tuntunut yhtään miltään. Nyt tuntui, että sai lukea vain sitä kuinka ylpeitä vanhemmat lapsistaan on kun ovat valmistuneet ammattiin tai saanut päätökseen peruskoulun.
Kaikki se muistutti yhtäkkiä siitä, mitä en tule kokemaan. Lapsettomuus, keskenmenot ja kaikki kokemukset siltä saralta oli mielessä ihan koko päivän. Ahdisti.

Päätin illalla lähteä lenkille. Eikö sen pitäisi tuottaa jotain hyvää oloa? Kanava purkaa oloaan? Lievittää ahdistusta? Ei, se ei ollut yhtään sitä. Lähdin sinne ihan helvetin ahdistuneena. Tulin takaisin ja kävelin suoraan parvekkeen kaiteen eteen, katsoin alas ja mietin, että läiskyykö nyt yli niin paljon, etten vain jaksa. Toteutanko sen mikä on mielessä 24/7. Rintaa puristi, kaulaa kuristi ja oli vaikea saada happea.

Olin lenkin aikana nähnyt kolmella pihalla kuinka ihmiset juhli sukulaistensa kanssa valmistujaisia. Ja tuntui, ettei siitä kaikesta muistutuksesta pääse rauhaan edes ilman somea.

Toki päivässä oli liikaa muitakin asioita, ettei pelkkä oma lapsettomuus ollut syy siihen, että olin valmis tappamaan itteni.
Ei todellakaan. Elämässä on liikaa muutakin paskaa niskan päällä. En kai muuten välttämättä olisikaan tässä tilanteessa.

En saa mielestä hetkeksikään sitä, että haluaisin kuolla. Ei mulla oo tarkotusta tässä elämässä.
Olen kuitenkin pystynyt pitämään ne tuolla taustalla. Ne pysyy äänenä päässä mutta yritän olla välittämättä, yritän elää sen kanssa. Joskus kun tuntuu, että nyt ei vain jaksa mitään ylimääräistä ja silti sitä vain satelee jostain niin tulee tilanteita kun vien ajatuksen paljon paljon pidemmälle. Kun olisin valmis. En edes tiedä mikä siihen on tullut tähän asti väliin, että olen siirtynyt turvapaikkaani, omaan sänkyyn enkä tehnyt sitä lopullista päätöstä. Pelko,oma heikkous ehkä. Sieltä sängystä en kyllä sitten enää pystykään nousemaan. 

Eilen sain itkettyä enempi kun aikoihin, silti huomasin kuinka yritin tukehduttaa sen tunteen, en vain kestä sitä. En pysty olemaan niiden tunteiden kanssa ja itkemään niitä pois.

Nukuin ihan hetken, ehkä 20min keskiyöllä. Jonka jälkeen tappelin taas, että uni tulisi mutta ei se ahdistus ollut mihinkään lähtenyt joka esti rauhottumisen. Aamu yöstä turvauduin rauhottavaan mitä en oikeasti melkein koskaan tee. Pitää olla todellakin aivan ääritapaus, että sellaisen otan. Odotin 45min huomaamatta mitään eroa. Päätin ottaa ylimääräisen puolikkaan Tenoxin. Viiden aikaa nukahdin vihdoin ja nukuin jopa muutaman tunnin heräten omaan itkuun. Tollanen ihanan yön kaiken päälle niin tietää jo noustessa, että miten "ihana" päivä tänään onkaan tulossa.

Olen ihan valmis luovuttamaan vaikka se ei ole tapaistani. Mutta nyt läykkyy niin pahasti yli, ettei vain jaksaisi tätä paskan määrää ja näitä oloja ja ajatuksia.

Pystyisimpä olemaan taas joku päivä positiivinen ja uskoa tulevaisuuteen, siihen että elämä kyllä kantaa.
Pahoittelen siis, että taas täältä voi lukea vain tällästä negatiivista paskaa. :D