perjantai 7. joulukuuta 2018

Sekava elämä

Blogi on näköjään ollu aika hiljanen kauan. :D Monta luonnosta on jotka oon alottanut mut siihen se on jäänyt koska tuntuu, että elämä on aivan liian sekasta, että osaisin sanottaa yhtään mitään tästä kaikesta. Eli tästä tekstistä ei varmaan saa yhtään mitään selvää.. :D

Elämä tuntuu tavallaan olevan solmussa mutta toisaalta välillä näkyy pilkahdus ainakin siitä, että pääsen joskus töihin. Sairaslomaa yritettiin hakea vuosi eteenpäin vaikka olin päättänyt, etten todellakaan ole vuotta kotona. Onneksi myönnettiin vain puolivuotta jota alunperin ittekseni olin miettinyt. Ensi viikolla saadaan polin sosiaalityöntekijän kanssa toivottavasti asioita eteenpäin ja töiden alottaminen kesällä olisi mahdollista.
Hyviä hetkiä alkaa olemaan. Okei, ne kestää ehkä päivän tai vaan puolikkaan mutta niitä tulee useemmin ja useemmin. Sillon tuntuu, että haluaisi samantien töihin ja, että jaksaisi. Haluaa normaalin elämän. Yleensä turhautuminen on se joka saattaa jossain kohtaa päivää pilata sen hyvän päivän. Turhautuminen siihen, että makaan kotona ja haluan elämään jotain mutta mitään ei ole. Mutta seuraava päivä yleensä onkin sitten taas ihan paska ja ihmettelee miten eilen muka jaksoi siivota ja hinkata kaakeleiden välejä loputtomiin tai tehdä moneksi päivää ruokaa.
Arkikin tuntuu sellaiselta sekamelskalta, ettei tiedä mitä ajatella. Hoitaja väitti, että olisi sekamuotoinen jakso menossa kaksisuuntaisessa mutta en usko siihen. :D

Ensimmäistä kertaa koskaan sain yksi päivä puhuttua äitini kanssa lapsuudestani ja kerroin suoraan miten paljon epävakaus tällä hetkellä vaikuttaa jokaikiseen päivään ja käyttäytymiseen. Miten olen saanut taas raivarit takasin, sellaset raivarit, että tavarat lentää pitkin seiniä.
Sain tietää lapsuudesta, siitä ajasta kun olen ollut psyk.osastolla ja palasia alkoi loksahtamaan päässä esimerkiksi mistä hylkäämisen pelko ja sen tuoma käyttäytyminen on todennäköisesti lähtöisin.
Äitini lupasi, että jos pääsen kelan tukemaan terapiaan niin he tulevat laskuissa vastaan koska terapia ei ole tullut kysymykseenkään rahan takia aikasemmin. Ja nyt haluaisin vaan sinne hiton terapiaan mahdollisimman nopeesti.

Kun masennus on vähän helpottunut niin epävakaus tosiaan on tullut sieltä jostain takaa niin vahvasti esiin, että voisin seota. Olen niiin vihanen, pettynyt, katkera ja surullinen siitä, että oikeasti musta on tullut tälläinen.
Miten helvetissä tän voi hyväksyä kun se vaikuttaa kaikkeen, se pilaa ihmissuhteita, se pilaa päiviä, se tekee musta välillä tavaroita rikkovan, huutavan, hysteerisesti itkevän hullun joka on valmis hyppäämään samantien sillä hetkellä junan alle, siis se vaan vaikuttaa ihan jokaiseen asiaan joka osa alueella. Se saa päänsisällä ajatukset sekasin, se saa tulkitsemaan ihmisten eleitä, puhetyyliä, äänensävyjä ja viestejä ja yleensä niin, että se ihminen vihaa mua, se ihminen ei halua olla tekemisissä, se on vihanen mulle tai mitä vaan. Jos hymiöitä on viestissä liian vähän niin on varma, että se toinen osapuoli on vihanen. Jos joku on mun seurassa hiljasempi kun yleensä oon varma, että se on vihanen tai ei jaksa mua ja haluaa musta eroon. Jos joku kävelee kadulla edessäni ja mielestäni liian hitaasti oon varma, että se tekee sen tahalleen ja hermostun samalla sekunnilla nollasta sataan.
Saatan nauraa jollekkin, toisen osapuolen yksi helvetin sana voi saada epäilemään toista ja tämän sanomisia ja sen jälkeen alkaa jankkaus. Jankkaus siitä, että mitä se tarkoitti, miksi se sanoi noin.. mieliala ilosesta on vaihtunut vihaan. Jos vastausta ei ala kuulumaan saattaa tulla epätoivo ja alkaa itku. Kun vastaus on saatu kakistettua ulos kymmenen minuutin jälkeen niin voin samalla sekunnilla taas hymyillä ja kaikki on hyvin. Silti asia saattaakin jäädä mieleen ja samasta asiasta alkaa jankkaus seuraavana päivänä.
Tai sama kierre voi tapahtua ihan siitä, että itse alkaa kehittelemään asioita mitkä on muka totta omassa päässä ja mistä toinen ei edes tiedä mistä puhun. Ja siitä se taas lähtee.
Jos niitä asioita ei pääse sanomaan ääneen ne vaivaa ja lamauttaa niin kauan kunnes sen asian sanoo ääneen.
Jos tää vaikuttaa toiseen ihmiseen, jos toisella menee hermo niin menee kyllä itelläkin. Ei tätä tee tahalteen. En halua olla tälläinen, en vaan pysty hallita näitä. Mieli vie mukanaan vaikka saattaa sisimmässään tietää miten pitäisi toimia. Mutta ei, ei pysty. Ja helvetti tää on raskasta! Ja tää pitäisi hyväksyä osaksi elämää?

Lapsettomuus... Niin se lapsettomuus mistä oon aina välillä, että ihan sama. Näin se meni. Kun uusi hoitajani kysyi mistä masennus ja kaikki alkoi. Tunnistan epävakaata käyttäytymistä kyllä nuoruudesta mutta lapsettomuus. Se oli se vika tikki, että kaikki räjähti käsiin. Ne joka kuukautiset pettymykset, ne yli 60 pettymystä kierrosta toiseen laukaisi kaiken. Se kokemus teki musta ihan sairaan, hullun.
Ja tää aihe on myös noussut pinnalle kun sain tietää rautavaraston olevan tyhjä. Lapsettomuus ja keskenmenot saattaa liittyä siihen. Oon ettinyt ja lukenut papereita mitä on klinikalta tallessa. Ferritiiniä ei oo silloin mitattu. En koskaan saa tietää onko arvot sillonkin ollut tälläiset. Mitä jos se onkin vaikuttanut kaikkeen siihen? Oonko veloissa sen takia, että asiaa olisi voinut auttaa syömällä hetken rautatabletteja? Turhauttaa ja suututtaa koska asia jää ikuiseksi mysteeriksi.
Muutenkin koko ferritiini asia on aivan perseestä. Tän "muoti ilmiön" takia hoitoa on ollut pikkusen vaikea saada. On soiteltu lääkärin kanssa, tapeltu ja väännetty. Ylilääkärin kanssa on laitettu viestiä ja siinä vaiheessa kun laitoin virallisista lähteistä otteita, kun kirjoitti asioita mitkä lääkärin pitäisi kertoa mulle niin vastaukseksessa tuli enää ihan liibalaabaa ja ohitettiin kaikki kysymykset mitkä esitin asiallisesti. Ensiviikolla nään taas lääkäriä. Hoitaja puhelimessa varasi ihan vastaanotto käynnin kun kysyin, että kuinka pitkiä ne soittoajat oikeasti on kun meillä on vähän tilanne päällä. Yritän tässä koko ajan valmistautua käyntiin, että pysyn asiallisena ja rauhallisena enkä lähde ovet paukkuen ulos. Kaikki "todistusaineistot" on tulostettuna ja odottaa tätä tulevaa käyntiä jonka jälkeen asia lähtee aviin. Vihaan epäoikeudenmukaisuutta enkä tosiaankaan jätä asioita kesken jos sitä koen ja vien asiat niin pitkälle kun tarve vaatii jotta asiat tässäkin asiassa ehkä joskus muuttuisi ja ihmiset saisi sitä apua mitä tarvitsee myös sieltä julkiselta puolelta.

Vaikka olo on vähän väliä epätoivoinen ja vihaan itseäni joka hetki. Vaikka vuosi on ollut ihan helvettiä niin yhdestä asiasta osaan iloita ainakin välillä. Voin sanoa, että oon yhdessä asiassa elämässä onnistunut. Nimittäin paino!
Löysin laatikosta paperin jossa luki paino viime vuoden marraskuulta. Siitä paino on tippunut nyt -32kg! Ja siitä kun ostin pt:ltä ruokavalion maaliskuussa niin paino on tippunut -22kg. Kun katson noita lukuja niin ymmärrän asian. Sillon kun päätän kokeilla kaapin pohjalta jotain vanhoja vaatteita ja ne menee päälle niin huomaan muutoksen. Kun saa ostaa pienempiä vaatteita kaupasta tulee väkisin hymy.
Viikon sisällä kaksi ihmistä on luullut, että olen normaalipainonen ja yksi sanoi, ettei tunnistanut kun silmistä niin sillon taas tajuan asian.
Muuten, normaalisti arjessa en huomaa asiaa. Nään edelleen sen norsun kokoisen ihmisen peilistä. Vältän edelleen valokuvia, kiellän äitiäni ottamasta kuvia jos ollaan jossain koska en halua nähdä itseäni. Nään vaan sen entisen minän jolla on epämukava olla vaatteissa ja omassa kropassa.
Ahmimisen pelko on toisaalta astunut kuvioon joka oli pois pitkään. Pelkään jos ne kilot tuleekin takaisin. Mitä jos alankin korvaamaan aamupalan suklaalla. Jos en pysty jättämään enää yhden karkin muutamaan vaan menee koko pussi. Mitä jos alan ahmimaan näihin vaihteleviin tunteisiin.
Elämä on ollut pelkkää vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia niin miksi tämä onnistuisi niin, että olen vielä viiden vuoden päästä normaali mitoissa. Pt käski jutella hoitajani kanssa tästä pelosta ja hoitaja kuittasi asian, että syö vaan niin, ettei tuu nälkä. Eli tällä hetkellä yritän ratkoa tätä pelkoa yksin.
Normaalipainoon on vielä muutama kilo ja siihen painoon minkä haluan itelleni on sitten vielä vähän enempi. Mutta tähän asti mä oon onnistunut ja iloinen siitä!

Tässä pienen pieni ripaus tämän hetkisestä tilanteesta, tästä sekavasta elämästä. Tästä josta on hyvin vaikea kertoa mitään ainakaan järkevästi koska asiat on niin sekasin omassa päässä. Mutta elossa ollaan vaikka en siihen kesällä uskonut!

torstai 11. lokakuuta 2018

Maailman mielenterveyspäivä

Eilen vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Luin jostain, että joka toinen ihminen kärsii elämänsä aikana jostain mielenterveys häiriöstä joka kuulostaa omaan korvaan isolta luvulta ja sitähän se on. Ja on surullista, että niin moni joutuu kärsimään näistä ongelmista. Ei näitäkään toivoisi vaan kellekkään.

Muistan aina kommentin jonka sain joskus missä oli aluksi jotain paskaa ja kuinka tämä ihminen ei tollasiin sairastu koska on mies, talo, eläimet ja lapset, kaikki oli hyvin. Ja todellisuus ei oo kyllä yhtään sitä. Vaikka olisi kaikki mitä vaan koskaan on toivonut se ei vaan tarkota sitä, ettet just sä vois koskaan sairastua esimerkiksi masennukseen. Kuka tahansa voi valitettavasti sinne kuoppaan joskus vajota.
Ja jos ei vajoa niin todennäköisesti perheessä, sukulaisissa, työkavereissa tai kavereissa on joku joka jotain mielenterveys häiriötä sairastaa, on sairastanut tai tulee sairastumaan.
Ehkä siitä saa tietää ja tämä ihminen sen kertoo avoimesti mutta voi olla, että lähellä on ihminen joka ei siitä kehtaa tai halua kertoa. Ja ite ymmärrän sen täysin jos ei uskalla kertoa, ihmisten asenteet voi olla just sitä luokkaa mitä se siinä saamassani kommentissa oli.
Onneksi näistä asioista puhutaan enempi kun ennen mutta silti tietoisuutta saisi tulla enempi näkyville.

Saan usein kuulla kuinka "ei susta ulospäin näy, että sulla olis mitään". Ei niin, en mä näytä ulospäin erilaiselta kun muutkaan. Mutta mun pään sisällä kaikki ei näytä kovin normaalilta.
Ennen en uskaltanut kertoa kellekkään miten helposti väsyn, miten pienestä joutuu ottamaan taas päiviä palautumiseen. Nykyään ainakin äitille uskallan jo sanoa suoraan, että mä en jaksa enempää tai ollenkaan. Eli se, että joku ei pidä vaikka aikoihin yhteyttä ei tarkota sitä, ettei tämä haluaisi nähdä, laittaa viestiä tai miettis sua. Aina voi ite laittaa viestiä ja kysyä mitä kuuluu eikä sillonkaan kannata ihmetellä jos vastaukseen menee päiviä tai vastausta ei tuu ollenkaan. Se ei tarkota ettei tää ihminen haluais vastata. Ja todennäköisesti eniten se ihminen toivoo, ettei häntä silti hylättäisi vaikka jonkin aikaa voimat ei riitä pitämään yhteyttä.

Ei toisen päähän voi päästä ja nähdä mitä siellä liikkuu. Ymmärrän ja tiedän miten vaikeaa voi olla yrittää ymmärtää jos itellä ei ole mitään hajua asiasta. Eikä kai sitä täysin voikkaan ymmärtää jos ei esim siihen masennukseen ole ite koskaan vajonnut. En minäkään ymmärrä miltä tuntuu sairastaa vaikka syöpää tai mitä vaan fyysistä sairautta. En mä ymmärrä miltä tuntuu kärsiä kovista kivuista tai pelätä kuolevansa joka päivä. Silti yritän aina ymmärtää, jotenkin astua sen toisen saappaisiin ajatuksen tasolla ja miettiä miten pahalta ja hirveältä se voi varmaan tuntua. En koskaan pystyisi vähättelemään tai kyseenalaistaa kenenkään tuskaa koska itellä ei siitä ole mitään kokemusta. Jotenkin tuntuu, että mielenterveysjuttuja ihmiset liian helposti vähättelee ja antaa näitä niskasta vaan kiinni ja lenkille neuvoja mitkä on ne vihoviimeset neuvot mitä haluaa kuulla siinä kohtaa kun ei viikkoon ole pystynyt edes suihkussa käymään.

Ihmisille voi elämässä tapahtua mitä vaan. Menneisyydessä on voinut tapahtua paljon asioita jotka vaikuttaa ja eteen voi tulla asioita jotka vetää pohjalle. Ja se voi tapahtua meille kaikille missä elämäntilanteessa tahansa tai minkä ikäsenä tahansa.

Muistetaan kohdella muita samanlailla kun haluttaisi, että meitä kohdeltaisiin. Muistetaan välittää läheisistä ja kysyä toisilta mitä kuuluu. Jos jollain ei mene hyvin ollaan tukena sen minkä pystytään. Kuunnellaan ja ollaan läsnä mielummin kun annetaan neuvoja jotka toista voi loukata ja vetää entistä syvemmälle. Välillä se voi oikeasti olla joku tosi pieni asia tai sanominen joka pahentaa mieltä.

Vaikka itellä on mennyt super huonosti tässä kauan aikaa, enkä ite oo tähän kyennyt niin nyt vointi on jo sen verran parempi, että jaksan nyt kysyn teiltä, mitä teille oikeasti kuuluu? Onko teillä kaikki hyvin?

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Mulle kuuluu hyvää

Monta päivää, kertaa oon yrittänyt saada kirjoitettua kuulumisia mutta en ole saanut mitään tekstiksi asti.
Mutta mulle kuuluu hyvää. Pelottavan hyvää. Pelkään tätä mielentilaa koska nyt tuntuu menevän liian hyvin ja ajatuksissa pyörii jatkuvasti se, että tajusin yhtäkkiä, että nyt on syksy. Syksy jolloin joka vuosi mieli on alkanut synkistymään sitä mukaan kun ulkona on alkanut pimenemään.

Sähköhoito loppui viime perjantaina ja taas voi todeta, että se auttoi. Se auttoi paljon. Samalla taloudellinen tilanne helpottui sähkön aikana kun tilille ilmestyi takautuvasti moniamonia tuhansia euroja kuntoutustukea.
Saan yhtäkkiä ostettua ruokaa laskematta euroja, saan laskut maksettua, sain ostettua pienempiä sopivan kokosia vaatteita ja pääsen loppuviikosta matkustamaan veljeni luo Vaasaan koirien kanssa jossa voidaan viettää aikaa niin kauan kun halutaan. Se piristää, pääsee näistä ympyröistä pois jossa on vietetty neljän seinän sisällä kohta vuosi. Pääsee ihan eri maisemiin ja viettämään yhden rakkammain ihmisen kanssa aikaa.

Oon super onnellinen siitä, että vaikka mieli oli pitkään aivan paska niin sen sijaan, että olisin ahminut niin sain pudotettua tänä vuonna painoa. Vuosia, monia vuosia ahmin tunteisiin. Se oli asia mistä sain pienen hetkellisen hyvän olon kunnes se muuttui jälkikäteen katumukseksi ja huonoksi oloksi. Nyt sain kaiken käännettyä niin, että se oikeanlainen syöminen tuottaa sitä hyvää oloa. Huomasin, ettei sitä liikuntaa välttämättä tarvitse kun vaan syö oikein. Tähtäimessä on silti ollut se, että joku päivä pystyn ottamaan liikunnankin osaksi arkea. Se ei vain voinnin takia ollut mahdollista. Kesällä pääsin lenkeille mutta se oli ihan siltä pohjalta, että halusin ja teki mieli. Se ei ollut sellaista, että olisin suunnitellut sen aiemmin ja se olisi ollut asia mikä on pakko tehdä vaikkei jaksaisi. Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että haluaisin liikunankin osaksi arkea. Sellaiseksi, että olisin suunnitellut sen etukäteen ja se olisi monipuolisempaa kun vain kävelyä tässä lähimaastossa. Silti taidan vielä hetken odottaa ja tehdä sitä ihan fiiliksen pohjalta ja katsoa pysyykö tämä hyvä olo, parempi vointi pidempään kuin viikon. Ja toisaalta en halua ottaa nyt yhtäkkiä kaikki maailman asiat tähän ja uuvuttaa itteni samantien sillä, vaan alottaa kaikki pikkuhiljaa.

Ajatus töihin paluusta on tullut ajatuksiin ja alkaa myös tuntumaan siltä, että haluan takaisin töihin. Mutta sitä riskiä en aio ottaa, että katkaisisin sairasloman, palaisin töihin ja huomaisin, etten jaksakkaan ja saisin taas raha asiat sotkettua. Ei, kun palaan töihin haluan pystyä olemaan siellä, jaksaa siellä ja alkaa hoitamaan velkoja niin, että saan ne joku päivä maksettua.

Mutta täällä menee hyvin. Vietin muutaman päivän vanhemmilla ihan koska halusin pois täältä kotoa, oon nähnyt ystäviä, oon saanut vietyä roskia sitä mukaan kun niitä on tullut, ne kun saattoi kesällä kerääntyä tänne viikkoja kunnes sain ne ulos, oon saanut vaihdettua lakanat ja maksettua laskut. Nyt tänään suunnitelmissa on pestä lattiat, tiskata ja alkaa pesemään pyykkiä ihan kunnolla. Ostin pesukoneen koska oli vaikea päästä aina varaamaan pyykkitupa ja viedä sinne pyykit. Kun rahaa tuli takautuvasti niin päätin helpottaa arkea ja ostaa oman koneen. Isäni tulee sen tänään laittamaan siihen malliin, että sitä voi alkaa käyttämään ja pääsen vihdoin pienentämään tota pyykkivuorta. Parasta tässä on se, että haluan alkaa tekemään näitä asioita. Ei tarvii pakottaa itteensä mihinkään vaan mä haluan, mä jaksan!

Pelkään tätä syksyä, pimeneviä iltoja, sateisia päiviä ja varsinkin sitä aikaa kun päivät on vielä lyhyempiä kun nyt! Pelkään miten se vaikuttaa mieleen koska se on vaikuttanut jokaikinen vuosi. Yritän jatkuvasti miettiä mitä kaikkea tässä voisi alkaa tekemään, että vältyttäisiin tulevan talven masennuksesta. Haluaisin nyt nauttia tästä olosta pidempään kun kuukauden. En tiedä onko se mahdollista mutta kai sitä aina voi yrittää. :D

En tällä hetkellä voi sanoa muuta kuin, että olen onnellinen, tyytyväinen elämään ja elämänilo on tullut takaisin. Mulla on hyvä olla.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Itkin

Itkin pitkästä aikaa kotipolin käynnillä. Itkin paljon, enemmän kun muutaman kyyneleen mitkä olisi väkisin yrittänyt puristaa ulos. Itkin niin, että tuntui kun happi olisi loppunut. Yritin taas saada itkun loppumaan mutta siinä meni hetki. En pystynytkään lopettamaan sitä kun halusin. Hoitajat oli hiljaa ja katsoi vain edessäni kun se jonkunmoinen romahtaminen vihdoin tuli. Tosin odotin itkun alettua, että saan paniikkikohtauksen ja sekoon siihen. Mutta ei, sain pidettyä sen vain itkemisessä. Toistin vain, etten jaksa tätä enää. En halua tällästä elämää. Ei tässä oo mitään järkeä kitua ja kärsiä päivästä toiseen. Puhuin vain kuolemasta, että haluan tän olon pois mutta haluan myös kuolla, oikeasti kuolla. Päästä täältä kokonaan pois. Hoitajat otti osastohoitoa esille vähän väliä. Mutta ei, en siihen leikkiin lähde omasta tahdosta.
Itkin vielä bussissa ja junassa. Perille päästyä itketti mutta pystyin taas nielemään sen enkä antanut kyynelten tulla. Taas pystyin siihen, taas teen sitä vaikka ei ehkä pitäisi vaan pitäisi antaa niiden kyynelten vain tulla.

Viikonloppuna kävelin taas hautausmaalla. Katselin ihmisten nimiä ja syntymäpäiviä ja koska kuollut. Mietin millainen elämä heillä on mahtanut olla. Onko heillä ollut mukava elämä, jota muistellut hyvillä mielin ennen kuolemaa. Nuorempien kohdalla mietin onkohan he sairastunut johonkin sairauteen johon kuollut, kuollut onnettomuudessa vai päättänyt itse päivänsä. Katsoin hautoja miettien onko heillä läheisiä jotka muistaa heitä ja vie kukkia haudalle. Onko heillä ollut lapsia jotka kaipaa heitä.
Siellä ollessa itellä on niin rauhallinen olo. Tajuten, että ennemmin tai myöhemmin saa olla siellä maan alla, kaikki tuska jää maan pinnalle.

Silti tappelen sitä vastaan, että päätyisin siihen ratkaisuun. Kävin jo viime viikolla päivystyksessä mutta niinkuin tiesin, ei siellä voitu mitään tehdä. Vaihdettiin rauhottava toiseen jos toimisi paremmin. Mutta ei toimi enkä jaksa mennä uudestaan, että saisi taas vaihdettua seuraavaan. Ihan sama, kärsin. Ja kun aina toitotetaan kuinka päivystykseen voi aina mennä jos olo on sellainen. Mutta miksi? Ei siellä voida yhtään mitään. Ei oo mitään mitä tällä hetkellä voisi tehdä. Pitää vaan selvitä yksin pieni hetki kerrallaan. Pitää selata puhelinta, rapsuttaa koiria, käydä niiden kanssa ulkona ja syödä. Ainoat asiat mihin pystyn tai mitä jaksan. Mutta se pitää arjessa kiinni. Kynsin ja hampain yritän pitää niistä kiinni, ettei toimintakyky mene ihan täysin. Ilman koiria makaisin varmasti ihan 24/7 sängyssä ja varmaan kusisin sinne sänkyyn kun ei pääsisi mihinkään.

Tänään repäisin ja heti sängystä noustua kävin koirien kanssa ulkona ja lähdin entiseen kotiini, ystävän ja kummipojan luokse. Kävin matkalla kaupassa ostamassa kakun koska ystäväni täytti viikonloppuna vuosia ja tällä oli mieshuolia. Poikkesin ruokavaliosta mutta ihan hyvällä omatunnolla. Syötiin kakkua ja haukuttiin miehet. Kummipoika hakeutui jatkuvasti syliin, sain pidellä häntä lähellä välillä rutistaen kovaa. Sain pusun poskelle jonka jälkeen ajatukset lähti siihen, että jos päätän päivät tähän niin muistaako kummilapseni musta yhtään mitään isompana. He ei tietäisi millainen heidän kummitäti oli. 

Olen nähnyt kummilapsia tosi vähän siihen nähden miten olin heidän kanssaan ennen. Kummipojan kanssa asuttiin samassa kodissa ja olin hänen elämässä yksi läheinen ja rakastava aikuinen joka päivä. Aikuinen joka laittoi nukkumaan, vei päiväkotiin, leikki, kävi ulkona, antoi ruokaa ja katsoi kiukutteluja. Aikuinen joka joka ilta kävi toivottamassa hyvät yöt ja kertoi monesti päivässä, että hän on rakas ja ihana. Ja nyt en näe häntä melkeinpä ollenkaan, en ole hänen elämässään läsnä. Silti onneksi poika tuli samantien lähelle, halusi leikkiä ja olla lähellä ihan niinkuin ennen. Hän ei ole unohtanut.
Jos joskus pääsen täältä pohjalta elävänä ylös niin haluan palauttaa kummilapseni tiiviimmin elämääni. Haluan olla heidän elämässään mukana, seurata heidän kasvuaan ja osottaa sen kuinka rakkaita he ovat. Haluan, että he tietävät isompana, että olen aikuinen jolle voi aina puhua tai kertoa mitä vain.

Mutta tällä hetkellä tilanne on tämä mikä on. Se pitää vain hyväksyä ja yrittää jaksaa olla elossa.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

8 vuotta

Kolmen päivän päästä ensimmäisestä keskenmenosta on jo kahdeksan vuotta?!? Siis miten aika voi vaan juosta eteenpäin vaikka tuntuu, että nää kaikki vuodet on itellä ollu ihan pysähdyksissä. Tuntuu, että ite istuu ja kattoo maailmaa jossa ihmiset vaan juoksee ohi, tekee asioita ja nauttii elämästä. Ite on tuskaillut lapsettomuuden kanssa liian monta vuotta, surrut keskenmenoja ja paininut oman mielen kanssa ilman, että olisi elänyt. Jos miettii viimeisiä kahdeksaa vuotta niin en muista kun lapsettomuuden. Muistan keskenmenot ja sen, että elämä vaan katosi niiden myötä. Ihan kun olisi kaksi elämää, se jota elin ennen kuin täytin 17.  Suht normaalia nuoren elämää. Se missä menin, tein ja koin asioita. Toinen elämä alkoi kun täytin 17 ja lasta alettiin yrittämään. Elämä mitä ei voi sanoa elämäksi.

Noista vuosista käteen on jäänyt helvetin isot velat, jotka seuraa vuosia, vuosia ja vuosia ja kaksi koiraa jotka on ainoa asia jotka pitää tällä hetkellä elämässä vielä kiinni. Niistä vuosista on jäänyt traumat mitä ei edes voi alkaa käsittelemään vielä koska olen liian huonossa kunnossa. Eli psykoterapia ei kuulema ole nyt ajankohtainen. Noiden vuosien aikana mulla katosi luottamus kaikkeen ja kaikkiin. Haaveet ja suunnitelmat mitä oli nuoresta asti rakentanut murskattiin. Tuntuu kun elämä pitäisi rakentaa ihan alusta asti uusiksi. Sain noiden vuosien aikana ystäväkseni masennuksen.
Oikeastaan kaikki meni aivan päinvastaisesti mistä haaveilin ja toivoin joskus. Kaikki vietiin, ihan kaikki.

Olen edelleen tyytyväinen siihen, että kaikki lapsen saamiseksi yritettiin vaikka se pilasi elämäni jota nyt elän. Olen kiitollinen, että sain hoitovuosien päätteeksi nähdä ne kaksi viivaa tikussa. Joku ei saa nähdä niitä koskaan. Sain olla kolmatta kertaa raskaana pienen hetken.
Ja selvisin niistä kaikista vuosista vaikka olin jossain kohtaan ihan yhtä sekaisin kuin nytkin. Niin pohjalla mistä ei enää alemmas voi päästä. Siinä pisteessä oltiin hoitojen loppuvaiheessa samalla tavalla kuin nyt.

Jossain kohtaa olin jo ihan ok asian kanssa, etten saa lasta. Ilmeisesti oon vaan sillonkin tunkenut asian jonnekkin sisälle, pois mielestä ja ollut ihan, ettei tässä mitään hätää oo, elämä nyt on tällästä.
Mutta nyt kun tuntuu, että kaikki, ihan kaikki paska mitä elämässä on ollut on tullut päin näköä eikä todellakaan tunnu siltä, että olisin hyväksynyt asian. Ei elämän pitänyt mennä näin, että makaan yksin sängyssä ilman mitään päämäärää tässä elämässä. Ilman yhtäkään haavetta mitä haluaisin. Ei ole toivoa siitä, että elämä kyllä kantaa ja kaikki kääntyy joskus johonkin parempaan. Mulla on ollut aina se yksi haave, päämäärä jota kohti olen mennyt. Ja se on viety.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Väsynyt

Väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti. Nukuin pitkästä aikaa läpi yön heräämättä jopa puoli kymmeneen asti. Mutta unet mitä näin oli niin sekavia ja ahdistavia.

Olin eilen psykologilla, tarkoitus tehdä kolmen käynnin aikana psykologiset testit, mitä lie onkaan. Käytiin elämääni läpi. Kerroin, että olen ollut psyk puolella hoidossa jo lapsena. Hän kysyi tarkempia vuosilukuja sun muuta mutta en osannut vastata, heitin jotain mutta lisäsin, että nämä voi olla aivan vääriä. Kerroin lapsettomuudesta ja sen, että niiden aikaiset tunteet ja muistot hoidoista ja keskenmenoista tulee jatkuvasti ajatuksiini joka ahdistaa. Siinä istuessa ehdin miettimään hetken aikaa sen tunteen kun sai taas kerran yhden viivan raskaustestiin. Ne tunteet tuli niin elävästi ja voimakkaasti mieleen, että sanoin, etten halua puhua tai miettiä sitä. Kerroin, että seksuaaliset hyväksikäytöt on tullut mieleen, ne pompahtaa ajatuksiin vähän väliä, mietin miten niiden miesten elämä on tapahtuman jälkeen jatkunut. Miksi he teki sen mitä tekivät. En ole koskaan miettinyt niitä sen enempää, ne vain tapahtui ja jätin ne siihen. En ole antanut ajatuksille valtaa tai oikein puhunut niistä kenenkään kanssa. Ja nyt yhtäkkiä ne on mielessä ja aiheuttaa lisää ahdistusta. 

Kerroin itsemurha ajatuksistani ja vastasin kyllä kun hän kysyi, onko mulla tarkka paikka missä sen tekisin. Hän kysyi haluanko oikeasti kuolla vai onko ajatus se, että olo helpottuisi. Vastasin, että kumpaakin. Vastasin kieltävästi siihen, että olisin vaaraksi itselleni nyt. Pelkäsin, että kohta olen pakkohoidossa. Sanoin pärjääväni, ellei tapahdu jotain mikä on se viimeinen niitti. Sanoin, että jos tulee joku pettymys niin se saattaa olla se hetki, että jotain tapahtuu. Tai sitten se voi olla ihan mikä asia tahansa. En tiedä.

Kävelin viikonloppuna hautausmaalla ja mietin kuinka rauhallista siellä oli. Mietin onko kuoleminen yhtä rauhallista. Sanoin kaverille joka oli mukana, että kerro ihmisille, että haluan tähän tai tähän hautapaikkaan haudattavaksi koska paikkoja siellä oli paljon jäljellä. Ajatus kuolemasta ei tuntunut ollenkaan pelottavalta tai ahdistavalta siellä kävellessä. Jotenkin tuli vain rauha kun katseli ympärilleen.

Olen taas kaivanut värityskirjat esille. Kaivoin kaulaliinan jota aloin aikoinaan neulomaan vaikka en ollut koskaan neulonut. Se oli vain asia millä yritin saada ajatuksia muualle. Yritin jatkaa palapelin kokoamista mutta se ei tuntunut yhtään siltä, että voisin jatkaa sitä. Löysin kaikki dkt terapian aikaiset paperit. Selasin niitä läpi ja katsoin tehtäviä mitä olin tehnyt.
Yritän löytää jotain asiaa mitä voisin tehdä silloin kun ahdistus ei ole niin voimakkaana, että lamaannun täysin.
Eilen aloin kuuntelemaan äänikirjaa, en ole koskaan ollut luku ihmisiä mutta kuuntelin yli 8h eilen sitä, koko kirjan läpi. Kaikki se mitä siinä tapahtui oli oikeasti tapahtunut ja se vei mennessään. Välillä ajatukset lähti muualle mutta pystyin jossain kohtaa palauttamaan ne siihen kirjaan. 

Mutta eilen ahdisti välillä niin paljon, että ajattelin jo kuolevani siihen. Psykologin käynti pyöri mielessä. Lapsettomuus pyöri todellakin mielessä niin paljon, etten tiennyt miten päin olisin. Laitoin aina sen äänikirjan päälle ja sain ahdistuksen hetkeksi laskemaan hieman.

Olen taas vanhemmillani. Tulin vanhemmille sillon joskus ekan kerran, kävin kotona ja muutaman päivän päästä olin täällä taas. Juhannukseksi menin kotiin, kaveri, treffimies josta joskus kirjoitin oli juhannuksen kanssani,  jonka jälkeen tulin tänne. Tulin muutaman päivän aikaisemmin, tarkoitus oli tulla vasta huomenna kissavahdiksi viikonlopuksi. Mutta tulin tänne koska en jaksa kotona tehdä mitään. En saa niitä roskia vietyä tai tiskattua. En käytyä suihkussa tai pestyä hampaita. Täällä ei tarvitse miettiä roskia tai muuta.

Olen fyysisestikkin niin väsynyt ihan koko ajan, pienikin ponnistelu vie ihan kaiken voiman ja tuntuu kun voisin makoilla paikoillani loppuelämän. Silti olen yrittänyt keksiä joka päivälle jotain. Ainakin melkein joka päivälle. Välillä joutuu kyllä ottamaan niitä lepopäiviä väliin tai perumaan asioita. Ei se oli vain psykologin käynti mutta se vei ihan kaikki mehut. Tänään se on ystäväni ja kummipoikani näkeminen, on ihana nähdä heitä mutta tiedän väsyväni siitä aivan täysin. Täältä vanhemmiltani on helpompi lähteä näkemään ihmisiä koska he asuvan melkein keskustassa. Voi kävellä ja ottaa sen päivän lenkkinä. Ei tarvitse katsoa busseja ja yrittää päästä ja ehtiä niihin.

Jos en tapa itseäni niin haluan saada normaalin elämän takaisin. En halua jäädä loppuelämäksi sänkyyn tai neljän seinän sisään. En halua voida huonosti loppuelämääni. Haluan enemmän kun mitään tällä hetkellä, että pääsen joskus töihin. Yritän ja yritän hyvin pienin askelin. Yritän jaksaa syksyyn sähköhoitoon asti. Se antaa jollain tavalla voimaa yrittää sinnitellä, jos se auttaisi edes vähän ja siitä saisi vähän alkua sille, että jaksaisi ja pystyisi tekemään enemmän. Nyt mietitään psykoterapiaa joka tuntuu samalla hyvältä idealta mutta samalla pelottaa kun joutuu kohtaamaan ne asiat ja tunteet joita nyt on vaan haudannut pois mielestä. Kun niitä ei tarvitse miettiä ne ei ole mulle mukamas tapahtunut.
Ehkä ne todellakin olisi hyvä saada käsiteltyä, ehkä sekin auttaisi pääsemään eteenpäin?

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Vanhemmilla

Olin kirjoittanut jo pitkän tekstin mutta blogger sekoili mun kanssa eilen tai sitten se johtui ihan siitä, että uskalsin ottaa rauhottavan, mutta kirjoitellaan sitten uusiks.

Olin keskiviikosta eiliseen vanhemmillani. Uskalsin laittaa viestin äitilleni, että nyt menee niin huonosti, että pitäisi kai mennä päivystykseen mutta en sinne haluaisi. Sain vanhemmiltani kummaltakin samaa aikaa viestin jos haluan mennä heille.
Ensin olin, että ei en mene koska haluan olla yksin mutta isäni lupasi, että saan olla rauhassa niin suostuin.

Ei se ahdistus siellä mihinkään hävinnyt, mihin se nyt häviäisi mutta pystyin jättämään kotiin sen pitäisi ajatuksen. Kun en jaksa, kun makaan kotona ahdistuksessa mietin vain kuinka pitäisi siivota, käydä suihkussa tai pestä hampaat.
Siellä pystyin jättämään ne tiskit ja tyhjän jääkaapin kotiin, en miettinyt niitä ollenkaan. Annoin itselleni luvan vain olla rauhassa ja tehdä sen mitä jaksan. 
Koirat nautti kun sai olla takapihalla monta tuntia vain hengaten ja tietysti sai kolmen kertaisen huomion määrän. 
Itse nautin siitä, että sain istua auringossa koko päivän hankkien uudet rusketusrajat.
Annoin itseni kuunnella kroppaani. En pakottanut itseäni vähintään tunnin lenkille vaikka keho huutaa väsymystä. Kävelin tasan sen verran kun tuntui hyvältä ja käännyin takaisin. 

Koirien kanssa ulkoiltiin vanhoja lenkkipolkuja siltä ajalta kun olin teini. Käytiin metsässä rämpimässä missä olen alaikäisenä juonut salaa kännejä. Reittejä jotka muistutti nuoruudestani, siitä ajasta kun ei vielä tiennyt kuinka paljon paskaa elämään mahtuu lisää sen ajan jälkeen.

Olen niin kiitollinen, että perheeni haluaa auttaa niin paljon, auttaa sen minkä pystyy.
Eilen lainasin autoa ja kävin kotipolin käynnillä.
Sain käynnistä enempi ahdistusta kun apua olooni. Jotenkin se, että aivan tuntematon ihminen joka ei tiedä yhtään mitään tilanteestani kyselee asioita joista en vain jaksaisi tässä tilassa puhua.

Ei siinä ajassa ehditty käymään läpi paljoa. Vähän sitä mitkä asiat vaikuttaa olooni. Yllätyin kun ensimmäisten asioiden joukossa suusta vain pulpahti lapsettomuus josta seurasi itku. Ihmettelin ääneen miten se asia on tullut niin vahvasti mieleen vaikka luulin, että asia alkaisi olemaan ihan ok. No ei se selvästi vielä ole.

Puhuttiin itsemurha suunnitelmistani, miten tekisin sen. Hoitaja kysyi, että näenkö olevan hengissä loppuvuodesta. En haluaisi olla mutten tiedä. En voi sanoa tai luvata, että olen. Olenko kuitenkin niin pelkuri, etten uskalla tehdä sitä itse. Toivon, että joku vain vahingossa ajaisi päältä. 
Nauratti kun samaan aikaan puhuin siitä, että haluan olon paremmaksi. Katselen jatkuvasti työpaikkoja ja haluaisin vain hakea kaikkialle. Haluaisin töihin mutta en jaksa käydä suihkussa tai huolehtia itsestäni. Tiedän, ettei voimat riittäisi siihen mitenkään päin mutta silti haluaisin. Hieman ristiriitaisia ajatuksia.

Hoitaja sanoi, että jos kotiin päästyäni saisin vietyä roskat. Se oli eilisen tehtävä. Ja niinkuin arvata saattaa niin en pystynyt siihen. Olin niin väsynyt fyysisesti kun pääsin kotiin. Kävin koirien kanssa mutta mentiin eri puolelta missä roskis on ja ne muutamat askeleet sivuun, ei vain onnistunut. Muuten vain makasin. Ahdisti, itkin ja makasin lamaantuneena. Jotenkin se kotipolin käynti jätti hirveän ahdistuksen ja mietin vain asioita mistä puhuttiin. Olin täysin lamaantunut ja sorruin siihen rauhottavaan. Tällä kertaa siitä ei tullut sitä ihmeellistä oloa mikä on tullut vaan rauhoitti hieman, pystyin siirtämään huomion telkkariin. Ja kohta otin jo lääkkeet ja menin nukkumaan.

Olen edelleen niin väsynyt. Päätin kuitenkin, että tänään vien roskat, pesen puolet astioista. Vähän pakko. Ja menen taas haastamaan itseni ja istumaan sinne samaan kahvilaan missä olin muutama viikko sitten.

Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Yritän kuunnella kroppaa täällä kotonakin, mitä se jaksaa mutta silti samalla haastaa itseäni.
Toivotan kaikille aurinkoista viikonloppua <3