perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kierron kulku

Istun samassa pöydässä raskaana olevan kanssa. Raskaana oleva silittää vatsaansa ja korostaa oikein raskauttaan. Vaikka tunnen pettymystä ja katkeruutta niin huomaan, ettei tunteet tule niin voimakkaasti. Ennen en olisi pystynyt katsomaan edes raskaana olevaan päin saati istua tällaisen kanssa saman pöydän ääressä. Samaan aikaan kun katson raskaana olevaa huomaan kuinka mietin, että omat rinnat on turvonnut, vatsaa nipistää ja vituttaa. Nyt tiedän, että se tarkoittaa alkavia kuukautisia vaikka ennen mietin onko nämä menkan alkamis vai raskausoireita.

Yrityksen lopettamisesta on jo kauan, tuntuu, etten edes muista koska olisin stressannut ahdistukseen asti siitä onko satsi siittiöitä laitettu uiskentelemaan nyt ihan oikeaan kellon lyömään. Ei siitä oikeesti nyt niin kovin pitkä aika ole mutta nopeasti kaikki alkaa haihtumaan mielestä. Vaikka en stressaa mistään niin edelleen automaattisesti mietin jokaista nippasua ja vihlasua, että mitä nyt. Nyt jälkikäteen ajateltuna kehoni kertoo aika tarkalleen missä vaiheessa kiertoa mennään. Ennen ne oli oletuksia ja toiveita, turhia toiveita joita nyt osaa tulkita vasta oikein. Ennen piti varmistaa ovulaatio testeillä. Oiva apuhan ne on ja pakollinen apu esim hoitoihin mutta kyllä se keho ilmoittaa itselleni tarkalleen koska se tapahtuu ja nykyään ilman hoitoja jos yrittäisin niin menisin kyllä omaa kroppaa kuunnellen kohti piinapäiviä. Edelleen joka kerta mieleeni tulee, että pitäisi mennä vain baariin ilman odotuksia ja jos vahingossa kävisi vahinko. En todellakaan näin toimisi mutta näitä ajatuksia tulee. Edelleen niitä samanlaisia pakonomaisia ajatuksia tulee mieleen mutta nyt erona on se, etten nosta sormeakaan sen eteen, että yrittäisin raskautua millään tavalla vaikka mahdollisuus kai olisi, kerta ovulaatio tapahtuu.

Keho alkaa ilmoittamaan itselleni jo noin viikon jälkeen, että kuukautiset on alkamassa. Ensin tulee muutama nipistys vatsassa, sellainen hieman kovempi, että pitää oikein pysähtyä miettimään, että hetkinen mitä kehossa taas tapahtuu. Kunnes muistaa, että aika vain lentää ja taas on valmistauduttava vuotopäiviin.
Vatsassa erilaiset tuntemukset lisääntyy siitä pikkuhiljaa, voi olla muutaman päivän taukoa ja alkaa taas ja siitä sitten tihentyy. Turvotukset astuu kuvioihin ja muutamaa päivää ennen rinnat turpoaa ja kipeytyy. Päänsärky ilmoittaa siitä, että vuodon alkuun on 12-48h. Päänsärky on sitä luokkaa, että saa alkaa jo ottamaan vahvempia särkylääkkeitä ja useasti nekään ei auta. Siitten se vuoto iskee taas ja edelleen joka kerta vaikka ei yritystä ole sitä katsoo paperia pettyneenä.
Ennen menkat oli ne päivät kun sai keräillä itseään. Itkeä, huutaa ja riehua. Saada se pettymys purettua ja turhat toiveet haudattua. Niin kauan kun verta valui niin kauan sain luvan surra, sen jälkeen oli nostettava pää pystyyn ja aloitettava toivomaan uudestaan, uudestaan ja uudestaan.
Nyt tätä ei tietenkään ole. Tavallaan menkat ottaa vastaan jotenkin paremmin, nyt ei tule sitä järkyttävää pettymystä joka lamauttaa koko kehon päästä varpaisiin kun tajuaa, että on kuvitellut taas kaikki oireet omassa pienessä päässään mutta samaan aikaan ne ottaa vastaan epätoivoisemmin. Ennen menkat oli se jonka jälkeen alkoi uusi mahdollisuus. Nyt menkat tulee ja menee mutta siitä ei ala mikään. Ajattelen aina vain kuinka uusi kierto alkaa ja taas munasolu irtoaa aivan turhaan, se menee hukkaan.

Muutaman viikon päästä tulee tasan seitsemän vuotta kun olen toivonut lasta. Tästä seitsemästä vuodesta on jäänyt käteen se, että tunnen kehoni aivan täydellisesti. Mutta tätäkö se on oikeesti loppuelämän? Ne kaikki vuodet mitä kytättiin ja kuviteltiin on jäänyt päälle, eikä sitä tapaa vissiin saa enää pois? Edelleen mietitään mikä kp on menossa, milloin olisi se oikea aika laittaa siittiöt uimaan ja millon plussa näkyisi testissä jos olisi raskautunut? Unohtaako nämä vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä vai muistanko sen aina vaikka sairastuisin vaikeaan dementtiiaan? 

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Telttaretki

Isäni näytti kunniakirjaa, jonka oli tehnyt minulle ja veljelleni siitä, että oltiin selvitty eräjormailemassa vuorokauden. Nauratti mutta olihan se hieno ja oon mä ylpee, että ekaa kertaa elämässäni kävin keskellä metsää telttailemassa yön yli sateessa ja kylmyydessä. Ihana kun isäni on tuollainen joka aina keksii kaikkea pientä millä piristää meitä <3 :)

Vaikka satoi vettä, oltiin ihan litimärkiä ja mutaisia kun päästiin perille ihan Porkkalanniemen päähän niin meillä oli niin kiva reissu veljeni kanssa! 
Sytytettiin grilli/takka/nuotio tai mikä härpäke olikaan. Sahailtiin polttopuita, jopa mä sahasin muutaman palasen, koskakohan olisin viimeksi koskenut sahaan? :D
Grillailtiin makkaraa ja maisseja. Juteltiin myöhälle yöhön asti. Naurettiin. Kuunneltiin luonnon ääniä ja lämmiteltiin sormia tulen äärellä. Kasattiin yhdessä meidän pieni teltta ja etsittiin sopiva nukkumapaikka. Ihmeteltiin luontoa, kuinka tuuli ja kylmyys alkoi kun sade loppui. Mentiin nukkumaan kuunnellen vanhoja salkkari jaksoja. Tai veli nukahti. Itse tärisin monta tuntia teltassa kylmyyttä! Siinä kohtaa kun neljä paitaa, kahdet housut, 2 sukat, villasukat, pipo ja kahet hanskat ei auttanut mitään makuupussin ja foliopeitteen alla niin teki mieli herättää veli joko sytyttämään tuli uudelleen tai jopa lähteä autoon nukkumaan. Jotenkin sain itseni monen tunnin jälkeen lämpimäksi ja nukahdin hetkeksi.
Aamulla valmistettiin aamupalaa, otettiin aamunokoset makuupusseissa kallion päällä johon paistoi ihanasti aurinko. Pakkailtiin tavaroita ja lähdettiin kotiinpäin meidän miljoonan kassin kanssa. 

Tein siis yhden niistä asioista viime viikolla mitä suunnittelin tälle kesää. Tulee olemaan niin kiireinen kesä töiden puolesta, että tää telttaretki on jo varmaan yksi kesän kohokohdista! Vaikka tuosta reissusta jäi jäätävät univelat niin vitsi mikä fiilis kun puhelin oli suurimman osan ajasta lentotilassa laukun pohjalla, ei kuullut kenenkään muun ääniä kuin veljeni ja koirien ja sai vaan istua tulen äärellä tekemättä mitää, olematta vastuussa kenestäkään ja vain nauttia veljeni seurasta<3

Nyt kun varusteet on olemassa niin voisi tehdä sykymmällä toisen reissun jos olisi hieman lämpöisempää kun nyt tällä kerralla. 

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Niitä näitä

Nyt kerrankin aion istua alas, ottaa vierelleni Pepsimaxia ja olla vain. Ja kirjoittaa pitkästä aikaa vaikka mitään asiaa ei olekkaan. Jotenkin tuntuu, että nyt kun on saapunut lämpösemmät, myös niitä aurinkoisia kelejä on aikaa vain olla vielä vähempi. Kaikki vapaa hetket haluaa tehdä, mennä ja nähdä kavereita, ne pienet hetket mitä ehtiää. Nyt haluan hengailla tässä sängyllä koirien kanssa ja antaa kohta täyden huomioni heille.

Tai nyt mä huijasin, oon mä ehtinyt olemaan! Oltiin veljeni kanssa maanantai-tiistai välisen yön Porkkalanniemen metsässä telttailemassa. Ja se jos mikä oli vain olemista, rentoutumista ja rauhottumista. Sellasta mitä kaipasin ihan hirveesti. Oli aivan ihanaa istua nuotion äärellä, katsoa tulta ja kuunnella luonnon ääniä. Oli ihanaa jutella veljeni kanssa kaikessa rauhassa. Koirat nautti kuin sai olla ulkona ja haistella uusia tuoksuja ja saada veljeni makkarasta pieniä makupaloja. Päästiin sahaamaan ja käyttämään kirvestä, jotta saatiin polttopuita. Käytiin pissalla luonnon helmassa. Syötiin kaikkia herkkuja pitkin iltaa mitä oltiin ostettu mukaan. Katseltiin vesisadetta ja ihmeteltiin luontoa. Niin kauan kun satoi niin kauan oli lämmin. Kun sade loppui tuli aivan älytön kylmyyn. Telttailu kylmässä yössä meren rannalla oli aika... kylmä kokemus. Me ei mitään metsäjuttuja harrasteta joten varusteet oli myös sen mukaisia, ettei niitä ehkä tulla enään koskaan käyttämään. Itellä oli päällä neljä paitaa, kahdet housut, kahdet sukat ja pitkät villasukat, pipo ja kahdet hanskat. Makasin makuupussissa jonka päällä vielä oli foliopeite. Ja sen kylmyyden määrä! :D
Ei ihme kun siitä reissusta jäi kyllä kaiken rentoumisen jälkeen jäätävät univelat. Aamulla kömmittiin kosteesta teltasta ulos, raahattiin makuualustat kalliolle ja nukahdettiin siihen auringon paisteen alle vielä uudelleen.
Mutta reissu oli kyllä aivan mahtava, yksi kesän paras juttu ehdottomasti, niin vaatimattomalta kun se kuulostaakin.

Edelleen elämään kuuluu aikalailla työt, työt ja työt. Haluaisin jo lomailla, haluaisin lähteä äkkilähdöllä ulkomaille, haluaisin pystyä joskus nukkumaan pitkään mutta samalla jyskyttää tosiasia päässä, että syksyllä harjoittelun aikana en tule ehtimään paljoa töitä tekemään jos ollenkaan. Joten nyt kesällä on tiennattava marraskuuhun asti rahaa niin, että saan vuokrat ja pakolliset jutut maksettua myös silloin. Pieni paniikki iskee ajatuksesta ja sitä haalii itselleen kaikki mahdolliset ja mahdottomat työvuorot.
Nyt kyllä isäni ehdotti, että lähdetään muutamaksi päiväksi veljeni kanssa reissuun johonkin päin suomea heinäkuussa joten ehkä silloin on sitten mun aika lomailla!
Tässä välissä oon ehtinyt jo suunnittelemaan työpaikan vaihtoa. On saanut tapella palkasta ja osa työpäivistä on sitä, ettei ehdi vessaan, ei syömään eikä juomaan niin alkaa tulemaan sellainen olo, että onko tässä yhtään mitään järkeä kun sitä rahaa voi saada helpommallakin. Yritän nyt miettiä vain, että tämä nykyinen työ on todellakin vain väliaikainen vaihe elämässä vaikka asiakkaat onkin niin älyttömän ihania ja työpäivän jälkeen on niin iloinen siitä mitä saa tehdä vaikka kiire onkin osassa paikoissa ihan hirveä.

Olen tutustunut uuteen ihmiseen, ihmiseen josta tuli samantien ystävä, sellainen jolle voi kertoa ihan mitä vain. Ihan mitä vain vaikka tällä ei ole kokemusta niistä asioista mitä itse olen kokenut mutta joka on kokenut niin paljon, että osaa suhtautua kaikkeen mitä tälle kertoo. Myös niihin joita ei voi kelle tahansa kertoa. Tuon ihmisen kun tapasi niin toivoi vain, että kaikki ihmiset tässä maailmassa olisi yhtä ymmärtävisiä ja kilttejä ihmisiä. Tuollaisia ystäviä ei ole koskaan liikaa, ei kyllä ystäviä muutenkaan ole koskaan liikaa jos heidän kanssaan on hyvä olla <3

Tässä kiireen keskellä olen havahtunut välillä siihen kuinka lapsettomuus, sen aiheuttama kateus ja suru on hävinnyt toistaiseksi kokonaan. Se kateus ja suru kun näkee raskaana olevan tai kuulee raskausjuttuja. Miten ne ei aiheuta tällä hetkellä yhtään mitään?! Ei mitään, ei minkäänlaista reaktiota. Ei huonoja mutta ei kyllä hyviäkään. Toki jos asiaa alkaa miettimään, sitä miten epäreilua on, että joku saa lapsia kolme ja osa ei yhtään. Sillon se aiheuttaa vihaa, turhautumista ja katkeruutta mutta niin kauan kun asiaa ei mieti syvällisemmin niin kaikki on hyvin. Ehkä tää ei kestä tätä muutamaa viikkoa pidempää, ehkä se kestää kesän yli tai siihen asti kun kiire loppuu mutta nyt aion olla iloinen tästä hetkestä, tästä välinpitämättömästä olosta tämän asian suhteen. :)
Samalla sitä käy välillä mielessä, että mitä jos sitä yrittäisi vielä joskus luovutetuilla soluilla. Mitä jos ainoaa voimakasta haavetta ei hautaakkaan mutta ei elä sitä varten? Mitä jos sille antaa mahdollisuuden? Myös ajatus omasta luovuttajasta on käynyt mielessä, vaikutinen pano joka haluaisi siittiöitä luovuttaa mutta joka ei halua osallistua lapsen elämään, sellainen jonka kanssa pitää kivaa ilman stressiä raskautuuko vai ei. Ja jos raskautuu niin lopettaa hauskanpidon vain siihen, tai jatkaa sitä siihen asti kun silti tuntuu mutta niin, ettei mies olisi lapsen elämässä ollenkaan. Olen itsekäs ja haluaisin ehdottomasti tällä hetkellä lapsen yksin jos lasta yrittäisin.
Mutta ne on vain ajatuksia. Ne käy välillä mielessä mutta poistuu samantien, en halua miettiä asiaa. Se ei kuitenkaan olisi ajankohtainen asia juuri nyt. Ei tulisi mieleenkään, että kaivaisin nyt kaapista ovulaatiotikut ja alkaisin miettimään mitään raskautumiseen liittyvää. Eieieiei, hyi ei :D Ei ole mielessä nyt eikä ole mielessä ehkä koskaan enää. Siihen suuntaan nyt oon elänyt enkä tiedä haluanko siitä koskaan enää poiketa vaikka ajatuksia tuleekin tästä asiasta mieleen.
Tämän takia olisi vain paras, että kohdun saisi pois eikä olisi oikeesti mitään, ei edes sitä pienen pientä mahdollisuutta. :D

Nyt pistän läppärin pois ja otan tilalle tuon yhden koiran tuosta vierestäni joka haluaa selvästi koko huomioni <3

Ihanaa viikonloppua kaikille <3


torstai 1. kesäkuuta 2017

Toukokuun positiiviset

Taas yksi kuukausi takana. Vaikka toukokuu meni täysin työnteon ja koulun merkeissä niin ehdin kyllä tekemään kaikkea kivaa ja koko kuukauden on ollut kyllä niin hyvä fiilis. :)

Kiitoksia työstä.

Siis mikä fiilis kun kuulee, että on hoitanut työnsä hyvin. Yleensä ihmiset puhuu ja purnaa niistä negatiivisista asioita ja niihin puututaan, ei usein kuule kuinka hyvin joku on tehnyt jotain. Toukokuussa kuulin sitä asiakkailta, työkaverilta ja asiakkaan omaiselta!
Tuosta omaisen palautteesta on kulunut jo reilu viikko ja mulla on edelleen niin kiva fiilis siitä. Tämä tuli erikseen eteiseen kun olin lähdössä, kiitti kuinka olin istahtanut asiakkaan kanssa alas, jutellut ja kysynyt vointia ja ollut aidosti läsnä. Sanoi kuinka toivoo, että kaikki tekisivät samaa. Leijuin varmaan taivaissa asti tuon jälkeen koko työvuoron loppuun. Jatkossa yritän itsekkin kiinnittää huomiota, että muistan kiittää ja sanoa, että joku on tehnyt asiat hyvin, enkä pitää suutani kiinni. Miten pienellä asialla voikaan saada toiselle niin hyvän mielen! :)

Vanhempien kanssa vietetty aik.

Käytiin yksi ilta äitini ja isäni kanssa pyörähtämässä Helsinkiin. Tarkoituksena käydä katsomassa Roihuvuoren kirsikkapuisto. Se oli jotenkin aika pettymys? Muutama hassu puu. Ajettiin siitä syömään jonka jälkeen käytiin katsomassa Rodapuistoa olisiko siellä kukat alkanut kukkimaan mutta ei ollut. Kotimatkalla keksittiin, että mentäisiin Malminkartanon rappusia katsomaan koska kukaan meistä ei aikaisemmin ollut käynyt siellä. Ei oltu varauduttu siihen ollenkaan, että alettaisiin urheilemaan mutta silti me kivuttiin isäni kanssa ylös asti, 426 rappusta. Mun kunnolla ja viime aikaisella liikunta määrällä olin niin ylpee itsestäni, että pääsin ylös asti vaikka jossain kohtaa tuli sellanen, ettei oikeesti enää jaksa eikä jalat meinaa nousta. Ehdottomasti aion tänä kesänä mennä sinne uudelleen ja tehdä kaksi kierrosta niissä rappusissa.
Oli mukavaa pitkästä aikaa olla vanhempien kanssa keskenään kun tuntuu ettei nykyään ole aikaa edes nähdä omaa perhettä ja sukulaisia.


Lapsettomien lauantai

Kirjoitinkin siitä erikseen. Oli aivan mahtava päivä ja yksi toukokuun parhaista päivistä ehdottomasti. Vertaistuki, aurinkoinen ilma ja blogin lukijan kanssa jutustelu koko bussimatkan oli kyllä ihan superia. Tuo keskustelu bussissa on jäänyt itselleni jotenkin niin mieleen. Oli aivan mahtavaa jakaa ajatuksia ja kokemuksia vertaisen kanssa jolla oli suht samanlaiset kokemukset kun itselläni. <3

Grillaaminen ystävän ja kummipojan kanssa.

Taloyhtiön grilli on sellainen johon pitää iskeä puut ja muut, että saa tulen tehtyä. Mä en oo varmaan ikinä sytyttäny tollasta itekseni, aina ollut joku isä tai edes veli mukana auttamassa. Nyt me tytöt tehtiin se kahestaan. Kasattiin puita ja mietittiin miten me saadaan ne syttymyään kunnolla samaan aikaan kun kummipoika touhusi omiaan vieressämme. Nauramiseksi ja vitsailuksihan se siinä meni niinkuin aina mutta grilli saatiin päälle ja grillattavatkin lämpesi.
Se grillauksen tuoksu on niin ihana. Jotenkin siitä tuoksusta tuli mieleen ihan mökki. Silmät kun pisti kiinni niin pystyi oikein kuvittelemaan itsensä johonkin rauhalliseen mökkipihaan. :D
Siellä me iltamyöhään syötiin yhdessä makkaraa ja maissia ja höpöteltiin omiamme.

Ystävät

Ehdin näkemään jonkun verran ystäviäkin! Onneksi. Yökyläily yhden ystävän luona oli ihan parasta. Pääsi pois kotona kokonaan ja tuntui oikeesti siltä kun olisi ollut jollain pidemmällä lomalla ilman mitään pakollista. Tollaset pois kotoolta pääsyt on sellasia missä oikeesti pystyy rentoutumaan ja ottamaan ihan rauhassa. Kotona sitä keksii aina sitä ja tätä eikä osaa vaan olla ja möllöttää.
Kävin toukokuussa ystävän kanssa kesän ensimmäisillä jäätelöillä, istuttiin meren rannassa, syötiin jäätelöä ja juteltiin.
Näin myös ystäviä joita ei nää kovin usein. Yhden pidemmältä tulleen ja yhden jonka kanssa ei vain olla nähty aikoihin aikataulu ja elämäntilanne juttujen takia.
Ystävistä saa kyllä oikeesti niin paljon voimaa arkeen. Välillä riittää ihan vain viestittely tai puhelu kun saa jo oman mielentilan ilosemmaksi. Pitää vain muistaa vaikka kuinka olisi kiire, että siitä saa niin paljon irti kun vaikka soittaa nopean puhelun vaikka kuinka väsyttäisi. <3

Ja vikana ekstrana tälle kuulle, KESÄLOMA!

Siis jeeee! Kaikki teoriat on koulusta käyty nyt.. Siis tää helpotuksen määrä! Laskin äsken, että olen viimeiset 19 päivää ollut töissä tai koulussa tai töissä ja koulussa ilman vapaapäivää niin tää koulun kesäloma tuntuu niin hyvältä vaikka ei lomaalomaa olekkaan! Ja ennen kesälomaa saatiin harjottelupaikat tietoon ja pääsen sisätautien poliklinikalle! Niin siistiä, ehkä pitkästä aikaa pääsee oikeesti jotain ihan uusia juttuja?
Oiskohan se pitkästä aikaa skumpan paikka tämän kunniaksi kun huomenna on vapaapäiväkin!? ;)

torstai 25. toukokuuta 2017

Pysähtyminen

Tiedättekö kun elämästä on niin kiitollinen ja onnellinen, että voisi itkeä sen onnellisuuden tunteen takia. Yritän tämän kiireen arjen keskellä pysähtyä muutaman kerran päivässä ja miettiä sitä hetkeä. Huomata missä mä oon, mitä mä teen ja missä ajatukset vaeltelee. Yritän silloin katsoa ympärilleni, miettiä hetken mitä elämä nykyään on ja joka kerta kehoni valtaa hyvän olon tunne, niin voimakas, että voisin vain itkeä onnesta.

Muutama vuosi sitten olin varma, ettei elämä enää koskaan voi muuttua. Että tulen aina olemaan sairaslomalla, joutua vähän väliä käymään osastolla, elämään rauhottavien turvin ja itkeä sisällä olevaa tuskaa. Pelkäsin, etten ikinä pääse sieltä kuilusta pois johon oli huomaamattini livennyt.
Kun koko sen elämän mitä muistaa on elänyt vuoristoradassa ei voinut enää kuvitellekkaan, että joskus vuoristorata voi muuttua aivan tasaiseksi, suoraksi viivaksi. Olin jo luovuttanut, enkä jaksanut edes enään unelmoida, että eläisin joskus sellaista elämää mitä useat ihmiset elää.
Lapsettomuus vuodet pahensi tilannetta entisestään. Kaikki se entinen mielialan vaihtelu, tunteiden kanssa vaikeuksissa oleminen korostui kymmenen kertaiseksi. Koko maailma näytti silmissäni mustalta, ei ollut värejä enään minkäänlaisia, mustaa ja harmaata vain. Jos joku ihasteli punasta kukkaa, näin sen mustana, eikä siinä ollut mitään kaunista. Ainoa asia elämässäni josta olin haaveillut ja mitä toivonut ei toteutunut. Muut puhui siitä kuinka elämässä on muutakin kuin lapsi ja perhe. En voinut ymmärtää tätä ollenkaan. En halunnut ajatella, että mielummin kävisin kouluja, kouluttautuisin korkealle tai matkustaisin maailman ympäri. En ollut koskaan haaveillut mistään sellaisesta. Kuka vaihtaisi maailman ympärys matkan joka kestää X määrän omaan lapseen joka on elämässäsi loppuelämän?

Elin siellä kuuluisassa kuplassa. Kuplaan kuului lapsettomuus, hoidot, masennus ja minä. Ei ollut muita. Kukaan ei kiinnostanut, halusin vain olla rauhassa ja yrittää, yrittää saavuttaa unelmiani. Olin lapsesta asti tehnyt sen minkä olin päättänyt, en koskaan antanut periksi. Miksi olisin antanut suurimman unelman mennä ohitseni ilman, että yritin kaikkeni?
Tein sen mikä tuntui oikealta. Noudatin hoidoissa lääkemääräyksia ja aikatauluja, tottakai noudatin. En halunnut minkään menevän vikaan. Tein kuitenkin lääkäriltä salaa asioita, kohdun rapsutuksia ja muita ylimääräisiä tukilääkkeitä. Tuntui, että oli oikeesti yritettävä enemmän mitä annettiin omalta klinikalta.
En ajatellut elämää sen jälkeen kun kupla joskus rikkoutuisi. Näin vain, että se kupla poksahtaa sitten kun saisin lapsen syliin. En ajatellut, että siinä vaiheessa olisin lapsen kanssa ollut yksin. Koko elämä kuplan ulkopuolelta olisi hävinnyt. Ei olisi ollut ystäviä eikä miestä. Olisin ollut onnellinen mutta yksin. Ja kuinka kauan olisi jaksanut elämää pelkän lapsen kanssa, ilman mitään muuta elämää? En kauaa.
Oikean diagnoosi, oikea lääkitys, luovuttaminen omasta unelmastaan hyväksyen, ettei kaikkea vaan voi saada vaikka kuinka sinnikkäästi tekisi töitä, yrittäisi ja haluaisi. Joskus asiat on ihan muusta kiinni kuin itsestään. Kaikki nuo yhdessä on muuttanut koko elämän, ihan koko elämän.
Se surullinen ja väsynyt naama on muuttunut iloiseksi ja hymyileväiseksi. Ajatusmaailma on muuttunut itseäni kohtaan ja muita kohtaan. Maailma näyttäytyy väreissä ja realistisesti. Elämä ei ole ollut lapsena, murrosiässä, milloinkaan aikuisiällä näin tasaista. Tunteet tulee ja menee. En jää niihin kiinni. Olen oppinut ymmärtämään itseäni, ymmärtämään, että tunteita ajatuksia tulee eikä ne ole vääriä, niihin ei aina vain kannata jäädä. Ensimmäistä kertaa tiedän millaista on normaali elämä. Tiedän miltä tuntuu kun maitopurkin tippuminen kädestä ei aiheuta niin suurta raivoa, että se tölkki lentää seinään ja on jo sen takia valmis vahngoittamaan itseään asian takia. Vähän ehkä silloin ärsyttää mutta ei se maailmanloppu ole.
Tiedän miltä tuntuu kun pystyy käymään koulussa, puhumaan tuntemattomien kanssa vapautuneesti ja olemaan keskellä kaikkia ja kaikki tämä vielä ilman minkäänlaista turvaa lääkkeistä tai muista ihmisitä. Vaan oikeesti pärjää yksin!
Hetken kun pysähdyn jossain kohtaa päivää nää asiat tulee mieleen. Ensin voi sisällään tuntea sen ahdistuksen mikä pari vuotta sitten vielä oli. Mutta sitten tuntee sen helpotuksen ja kiitollisuuden.
Mulla on ystäviä, on tähän hetkeen ihan paras asumismuoto, on perhe ja läheiset, on opiskelupaikka, on työpaikat, on eläimet, perusasiat on kunnossa, koen vuosien jälkeen onnistumistunteita, on jaksamista tehdä asioita ja on halua oppia itsestään ja muista vielä lisää ja lisää. Mulla on tulevaisuuden suunnitelmia ja uusia unelmia. Ei niin isoja ja voimakkaita, joiden takia tekisin yhtä paljon töitä kun lapsen eteen mutta unelmia jotka on itsestään kiinni voiko ne saavuttaa vai ei.  Mulla on kaikki mitä mä tarviin ollakseen onnellinen vaikka mun suurin, ainoan unelman toteutuminen vietiin multa.

Just nyt tein mun tän päivän pysähtymisen. Viime päivinä oon tehnyt asioita jotka vielä enemmän korostanut ja muistuttanut sitä missä mä tällä hetkellä oon, miten hyvin asiat oikeesti on. Ja oon siitä niin kovin onnellinen. Tästä on hyvä suunnata iltavuoroon ja aion koko työvuoron vain hymyillä ja muistaa työvuoron jälkeen kun olen vasta keskiyöllä kotona, että vaikka se ärsyttää ja väsyttää niin nyt mä pystyn siihen, tekemään töitä josta mä nautin!

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Lapsettomat pahimpia?

Lapsettomat jotka onnistuvat tulemaan raskaaksi lyhyen tai pitkän yrityksen jälkeen mutta ovat nieltäneet itsensä lapsettomuutta kokevaksi! Siis mitä ihmettä?! Ootteko huomannut saman ilmiön, että nämä on juuri niitä, jotka päivittävät tuhat kolme kuvaa raskausvatsastaan, lapsen jokaisesta ilmeestä ja asennosta ja hehkuttavat sitä, että nyt tietää miltä rakkaus tuntuu? Tai onko joku itse huomannut, että on muuttunut tälläiseksi lapsettomuuden jälkeen?
Oon katellu suu auki jo kauan tätä ilmiötä, miten ihminen joka on hetki sitten kokenut sen lapsettoman tuskan voi yhtäkkiä olla kuin ei tietäisi lapsettomuutta olevan olemassakaan?
Tottakai lapsettomuuden jälkeen raskautuminen ja lapsen saaminen on iso asia, tosi iso ja liikuttava juttu mutta tarviiko sitä viljellä jokaikisessä paikassa vielä kun tietää, että lähipiirissäkin voi olla niitä lapsettomia, jotka kipuilee asian kanssa? Vielä kun itse tietää miten pahalta ne uutiset ja kuvat oikeesti tuntuu! Unohtuuko kaikki niin nopeesti? Vai eikö osaa enää asettua toisten ihmisten asemaan? Vai ollaanko sitä vaan sellasessa vaaleanpunasessa kuplassa, että luullaan muidenkin pitävän juuri sitä lasta maailman suloisempana ja niin täydellisenä. Oikeestihan se ei mene ollenkaan niin, ei ainakaan itselläni. Suloisia ne ruttunaamat on joo mutta ei kai kukaan ulkopuolinen ajattele, että tuo on maailman kaunein vauva mitä oon ikinä nähny ja haluan nähdä tunnin välein sen vaihtuvan nukkuma asennon? Tai miksi niitä mahakuvia pitää laittaa päivittäin? Niin siinä painaa 15 kiloa enempi kuin aikaisemmin ja kaikki paikat turvottaa enempi kun normaalisti? Pitäisikö niitä nyt sitten katsoa jotenkin ihailevasti? Joo kateellisena mä niitä edelleen katson, koska en saa sitä itse kokea mutta en mä kyllä odota jos raskaana olisin, että joku halusisi vertailla nyt edellisen päivän kuvaan, että onko se vatsa kasvanut vai ei.

Ja kun tää ilmiö tapahtuu just nimenomaan lapsettomien kohdalla. Ei mun lähipiirissä kukaan ihminen joka on tullut normaalisti raskaaksi, normaalissa ajassa laita niitä kuvia päivittäin, ei edes viikottain. Yleensä niitä tulee ehkä muutama koko raskaus aikana.  Mutta nää lapsettomat..

En voi sanoa miten itse käyttäytyisin jos jostain tupsahtaisi lapsi eteeni. Eli turha tulla kommenoimaan, että sä et voi tietää kun et ole saanut omaa lasta. Voin vain kuvitella tilanteen ja sen miten toimisin. Enkä usko, että voisin koskaan tehdä samaa muille mikä on itselle aiheuttanut niin suurta surua ja tuskaa nämä vuodet. Sellaisen tuskan joka oli itseltäni viedä hengen. Kuka vain facebook kavereistakin voi olla lapseton, joka ei halua kertoa asiasta mitään. En ikimaailmassa haluaisi satuttaa heitä tahallisesti kun omalla käyttäytymisellä voin estää sen. Enkä tarkoita, ettei asiasta saisi olla onnellinen ja ylpeä. Mutta voisin hehkuttaa asiaa niille jotka oikeesti haluaa kuunnella ja seurata sitä vatsan kasvua. Koko kaverilista ei sitä halua todenäköisesti tehdä. Ei mua jonkun uusi autokaan sen enempää kiinnosta ja menee siinäkin maku kun niitä auton kuvia lisäillään kolme päivässä.

Oon jotenkin tosta menneestä äitienpäivästä niin järkyttynyt. Nämä kaikki "nyt tiedän miltä rakkaus tuntuu kun olen äiti" kommentit ja sadat kuvat tuoreesta vauvasta tuli juuri niiltä lapsettomilta?! Niiltä jotka on juuri valittanut kuinka pahalta tuntuu lukea siitä, tästä ja tuosta ja kuinka toisten onnesta on vaikea olla onnellinen. Ja hups vaan kun sen lapsen saa syliin pienen hetken jälkeen niin kaikki unohtuu ja sitten ollaan juuri niitä samanalaisia joista äskettän puhuttiin. Kaikki unohtuneena ja sydämeet silmillä.
Onneksi kämppis oli vieressä niin sain purkaa hänelle kaikki, muuten olisi voinut puhelin olla seinässä ja lähti muuten muutama kaveri kiertoon tuolloin äitienpäivänä. :D
Mä vaan toivon, toivon niin paljon, etten koskaan unohda ympärillä oleviani ihmisiä, että osaisin ottaan huomioon edes jollain tavalla missä tilanteessa tahansa myös muut ihmiset.
En tiedä olisiko tää nyt sellainen kohta missä pitäskin olla itsekäs ja unohtaa kaikki muu ympäriltään mutta en mä kyllä pystyisi.

Tää on postaus mikä on ollut luonnoksissa kauan, odottamassa että uskallan kirjoittaa ja julkaista. Osaan jo odottaa niitä kommentteja mitä tämän alle tulee. Ja sen takia ilmoitan jo etukäteen, etten julkaise tähän mitään epäasiallista. Ja senkään jälkeen on turha tulla valittamaan, etten julkaissut jotain. Jos esität minkä asian/mielipiteen/kokemuksen tahansa niin muotoile se asiallisesti niin se kyllä pääsee läpi :)
Ja vaikka tämä oli yleisesti kirjoitettu niin en todellakaan tarkoita kaikkia lapsettomia, että he olisivat tälläisiä. Eli jokaisen ei tarvitse nyt ottaa itseensä millääntavalla. 
On mulla omassa tuttavapiirissä niitäkin jotka ei oikeastaan laita kuvia tai näitä hehkutuspäivityksiä kuin silloin tällöin, välillä tuntuu ihan, että olisi kivempi nähdä enempi niitä :D  

lauantai 20. toukokuuta 2017

Suunnitelmat kesälle 2017

Kummilasten kanssa oleminen

Kummitytön näkeminen on jäänyt todella vähäiselle ja tänä kesänä saan toivottavasti kurottua näkemisiä kiinni ja vitettyä tytön kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa. <3
Ja kummipojan kanssa kahdenkeskistä aikaa tämän normaalin arjen lomassa, varsinkin nyt kun on paljon töitä ja koulua niin se yhteinen aika jää välillä ihan turhan pieneksi. Kesällä yritän järjestää parhaani mukaan aikaa näille kahdelle pienelle rakkaalle!

Korkeasaaressa käyminen

Oon joka kesä käynyt korkeasaaressa ja tänä kesänä pitää myös taas päästä sinne käymään. Katotaan kenet saan kaveriksi? :)

Päiväristeily Tallinaan

Päivän reissu Viron puolelle ja varmaan sellainen perinteinen ryyppyreissu. Samalla reissulla voisi ostaa jo jotain tuleviin valmistujaisiin!

Telttailu

En oo ikinä ollut keskellä metsää telttailemassa yön yli. No en kyllä päivääkään. Joskus lapsena oon nukkunut teltassa takapihalla mutta niin, että vessaan on päässyt sisälle ja tarvittaessa aamuyöstäkin on päässyt nukkumaan omaan sänkyyn kun lintujen viserrys on alkanut ottamaan päähän.
Tänä kesänä aion nukkua yhden yön teltassa Porkkalaniemen metsässä! Veljeni lupasi lähteä koirien kanssa matkaan. Saadaanpahan viettää aikaa veljeni kanssa kahdestaan. Vaihtaa ajan kanssa kuulumisia ja keskustella kaikesta ihmeellisestä jonka jälkeen oon aina pyörällä päästäni. 
Pitäisi vain jostain löytää lainaan teltta ja ehkä makuupussit? :D

Antti Tuiskun keikka

Kämppiksen kanssa lähdetään kymmenen vuoden? tauon jälkeen katsomaan Tuiskua. Oltiin aikoinaan ihan todellisia faneja ja käytiin useilla keikoilla. Nyt sitten mennään katsomaan mikä meno nykyään keikoilla on!

Reissu Seinäjoelle

Toivon, että pääsisin vihdoin käymään ystäväni luona Seinäjoella ja pääsisi hieman täältä pääkaupunki seudulta muualle. Ehkä se kaiken työn keskellä tuntuisi oikeasti siltä, että saa levähtää ja "lomailla".

Lenkki kesäsateessa

Kesänen vesisade on jotenkin niin piristävä vaikka tuleehan näitä lenkkejä sateella koirien kanssa tehtyä mutta joku erityisen pitkä ja suunniteltu lenkki pitää ehdottomasti tehdä sateen aikana!


Treffeillä käyminen

Oon taas vetäytynyt pois Tinder maailmasta ja kaikkialta jossa on miehiä. Ison iso luottamuspula on oikeen kasvanut tämän vuoden aikana kun on tavannut noita miehiä ja jutellut niiden kanssa. Mitään romanssia en halua enkä varsinkaan suhdetta mutta treffeillä voisin pitkästä aikaa käydä!
Ainakin viime kesän yölliset ajelut Helsingin keskustassa aivan extempore treffeillä on jäänyt kyllä positiivisesti mieleen ja jotain samanlaista muistoa olisi kiva saada tästäkn kesästä.

Ystävät

Ystävät, ne ihanat ihmiset joiden takia jaksaa niin ylä ja alamäet. Heidän kanssaan toivon kerkiäväni ehtimään olemaan mahdollisimman paljon!

Jäätelöllä käyminen

Työnteko

Pakollinen asia mitä on vain tehtävä, töitä. Mutta teen niitä kyllä tällä hetkellä todella mielelläni enkä pystyisi ajattelemaankaan, että voisin lomailla muutamaakaan viikkoa. Joka vuoron jälkeen oon niin onnellinen, että oon siinä kunnossa, että voin tehdä normaalisti töitä! Kesällä on vielä mukava tehdä töitä kun aurinko alkaa nousemaan niin aikasin ja laskee niin myöhään, että on jotenkin paljon pirteämpi vaikka herää neljän ja viiden välissä.
Niin ja on meillä heti lokuun alussa kun koulu alkaa kokava tentti, eli koulukirjaakin pitää valitettavasti lukea.

Koirien kanssa uiminen

Candy pallero ei oo vielä koskaan käynyt uimassa. En oo oikeen tiennyt, että missä täällä päin on paikkoja mihin koiria saa viedä uimaan. Nyt löysin syrjäsemmän paikan mihin ajattelin nuo päästää uimaan. Ainakin Candy oli puoliksi vedessä tuossa yksi päivä kun lenkkeiltiin järven rannalla, eli ehkä se tykkää.


Mitä kesäsuunnitelmia teillä on?