maanantai 7. tammikuuta 2019

2019

Onnistuin ilmeisesti poistamaan aika monta aikasempaa kirjoitusta samalla kun yritin puhelimen sovelluksella poistaa luonnoksia jotka on jäänyt roikkumaan. Tietääkö kukaan saako niitä mitenkään palautettua? :D

Vuosi vaihtui hyvin ristiriitaisesti. En enää tee mitään uudenvuoden lupauksia. Kuinka moni muistaa ne loppuvuodesta? En ainakaan minä. :D
Vaikka ongelmat nyt seuraa perässä oli vuosi mikä tahansa niin samalla odotan tältä vuodelta paljon. Haluan ja aion saada normaalin arjen takasin. Päätä ja mieltä nyt tuskin ihan sormia napsauttamalla paranneta mutta työhön paluu ja uusi normaali arki ja rutiinit haluan takaisin.
Ja siihen on selvä suunnitelma ja jos kaikki menee sen mukaan niin oikeesti pääsen kesällä töihin. Pääsen heräämään taas viideltä aamulla tai vaihtoehtoisesti tulemaan kotiin myöhään illalla. Pääsen rytmittämään elämää niin, että siinä on työ mukana. Pääsen suunnittelemaan työvuoroja ja ehkä opin nauttimaan eritavalla niistä vapaapäivistä. Nyt kun niitä vapaapäiviä on koko ajan ja mieli alkaa olemaan sen verran parempi niin en nauti tästä yhtään. Vihaan tätä.

Nyt on puoli vuotta aikaa kokeilla sitä jaksamista ja harjoitella, ettei tee samaa virhettä kun aina. Jatkossa en voi alkaa täyttämään kalenteria pitkillä päivillä ja kahen viikon työputkilla. Kai siinä sitten helposti taas käy niin, että sitä jaksaa niin kauan kunnes väsyy totaallisesti ja ollaan taas saikulla kun mieli alkaa laskemaan ja masennus puskemaan päälle. Pakko kai harjoitella sitä, että tekee normaalin määrän tunteja ja jaksaa ilman uupumisia.
Oon tästä keväästä ja kesästä niin innoissani ja onnellinen, etten jaksaisi yhtään enää odottaa, että viikon päästä tavallaan tää kuntoutus homma ajatellen työhön paluuta alkaa.

Ja se terapia homma. Sekin ilmeisesti saadaan alkuun muutaman viikon päästä mistä oon myös niin innoissani. Vaikka päässä on ite alkanut saamaan paloja kasaan niin toivon terapian auttavan niin, että joku päivä ne palat on kaikki saatu yhteen ja ymmärtää tän kaiken paremmin. Kaikkihan kuitenkin johtuu jostain. Ei hylkäämisen pelko tai nää ihme käyttäytymiset yhtäkkiä elämään ittekseen tupsahda. Jossain kohtaa joku on mennyt vikaan josta kaikki tää on lähtenyt.

Viime aikoina oon miettinyt paljon mitä elämältä haluan, millasia ihmisiä haluan elämään ja millasta arkea elää ja miten voin niihin vaikuttaa.
Kaikki on päässä niin ristiriitasta ja pää on täynnä kysymysmerkkejä ja välillä tuntuu, että tukehdun niihin. Osa muutoksista tuntuu liian vaikeilta tähän kohtaan vaikka tietää, että pitkällä aikatähtäimellä se tuo elämään vaan hyvää. Tiedän mitä pitäisi tehdä mutta en pysty. Tunteet mitä niistä seuraa on tähän hetkeen liian vaikeita ja voimakkaita. En osaa käsitellä niitä ja pelkään, etten selviä niistä.

Vaikka en mitään lupauksia tälle vuodelle tee niin toivon, että saan painonpudotus projektin loppuun tän vuoden puolella. Ruokailu on jo muuttunut ihan elämäntavaksi, se ei oo missään vaiheessa ollut mikään dietti vaan nimenomaan halusin oppia syömään oikein jota jatkaa loppuelämän. Edelleen pelkään menneisyyden takia ahmimista mutta ei se kuitenkaan nyt tunnu realistiseltä. Missä kohtaa ahmisin kun vatsa on koko ajan täynnä ja mielummin nousen aamulla siihen, että kropassa on hyvä olla kun siihen turvotukseen ja raskaaseen oloon minkä on edellisenä iltana ahmimisella aiheuttanut.

Voisin unohtaa viime vuoden, se oli ihan täyttä helvettiä mutta toisaalta se laittoi miettimään mitä oikeasti haluan ja miten jatkossa pystyisin ennaltaehkäisemään vielä enempi sitä, ettei aina uudelleen ja uudelleen putoisi niin pohjalle mikä viime vuonna taas kävi.
Aivoja ei saa vaihdettua, sairauksia siirrettyä muualle tai kaiken paskan vaan jätettyä menneisyyteen mutta silti toivon, että asiat alkaa tästä selventymään ja voisin joulukuussa ajatella, että tää vuosi oli ainakin parempi kun edellinen vuosi.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Mulle kuuluu hyvää

Monta päivää, kertaa oon yrittänyt saada kirjoitettua kuulumisia mutta en ole saanut mitään tekstiksi asti.
Mutta mulle kuuluu hyvää. Pelottavan hyvää. Pelkään tätä mielentilaa koska nyt tuntuu menevän liian hyvin ja ajatuksissa pyörii jatkuvasti se, että tajusin yhtäkkiä, että nyt on syksy. Syksy jolloin joka vuosi mieli on alkanut synkistymään sitä mukaan kun ulkona on alkanut pimenemään.

Sähköhoito loppui viime perjantaina ja taas voi todeta, että se auttoi. Se auttoi paljon. Samalla taloudellinen tilanne helpottui sähkön aikana kun tilille ilmestyi takautuvasti moniamonia tuhansia euroja kuntoutustukea.
Saan yhtäkkiä ostettua ruokaa laskematta euroja, saan laskut maksettua, sain ostettua pienempiä sopivan kokosia vaatteita ja pääsen loppuviikosta matkustamaan veljeni luo Vaasaan koirien kanssa jossa voidaan viettää aikaa niin kauan kun halutaan. Se piristää, pääsee näistä ympyröistä pois jossa on vietetty neljän seinän sisällä kohta vuosi. Pääsee ihan eri maisemiin ja viettämään yhden rakkammain ihmisen kanssa aikaa.

Oon super onnellinen siitä, että vaikka mieli oli pitkään aivan paska niin sen sijaan, että olisin ahminut niin sain pudotettua tänä vuonna painoa. Vuosia, monia vuosia ahmin tunteisiin. Se oli asia mistä sain pienen hetkellisen hyvän olon kunnes se muuttui jälkikäteen katumukseksi ja huonoksi oloksi. Nyt sain kaiken käännettyä niin, että se oikeanlainen syöminen tuottaa sitä hyvää oloa. Huomasin, ettei sitä liikuntaa välttämättä tarvitse kun vaan syö oikein. Tähtäimessä on silti ollut se, että joku päivä pystyn ottamaan liikunnankin osaksi arkea. Se ei vain voinnin takia ollut mahdollista. Kesällä pääsin lenkeille mutta se oli ihan siltä pohjalta, että halusin ja teki mieli. Se ei ollut sellaista, että olisin suunnitellut sen aiemmin ja se olisi ollut asia mikä on pakko tehdä vaikkei jaksaisi. Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että haluaisin liikunankin osaksi arkea. Sellaiseksi, että olisin suunnitellut sen etukäteen ja se olisi monipuolisempaa kun vain kävelyä tässä lähimaastossa. Silti taidan vielä hetken odottaa ja tehdä sitä ihan fiiliksen pohjalta ja katsoa pysyykö tämä hyvä olo, parempi vointi pidempään kuin viikon. Ja toisaalta en halua ottaa nyt yhtäkkiä kaikki maailman asiat tähän ja uuvuttaa itteni samantien sillä, vaan alottaa kaikki pikkuhiljaa.

Ajatus töihin paluusta on tullut ajatuksiin ja alkaa myös tuntumaan siltä, että haluan takaisin töihin. Mutta sitä riskiä en aio ottaa, että katkaisisin sairasloman, palaisin töihin ja huomaisin, etten jaksakkaan ja saisin taas raha asiat sotkettua. Ei, kun palaan töihin haluan pystyä olemaan siellä, jaksaa siellä ja alkaa hoitamaan velkoja niin, että saan ne joku päivä maksettua.

Mutta täällä menee hyvin. Vietin muutaman päivän vanhemmilla ihan koska halusin pois täältä kotoa, oon nähnyt ystäviä, oon saanut vietyä roskia sitä mukaan kun niitä on tullut, ne kun saattoi kesällä kerääntyä tänne viikkoja kunnes sain ne ulos, oon saanut vaihdettua lakanat ja maksettua laskut. Nyt tänään suunnitelmissa on pestä lattiat, tiskata ja alkaa pesemään pyykkiä ihan kunnolla. Ostin pesukoneen koska oli vaikea päästä aina varaamaan pyykkitupa ja viedä sinne pyykit. Kun rahaa tuli takautuvasti niin päätin helpottaa arkea ja ostaa oman koneen. Isäni tulee sen tänään laittamaan siihen malliin, että sitä voi alkaa käyttämään ja pääsen vihdoin pienentämään tota pyykkivuorta. Parasta tässä on se, että haluan alkaa tekemään näitä asioita. Ei tarvii pakottaa itteensä mihinkään vaan mä haluan, mä jaksan!

Pelkään tätä syksyä, pimeneviä iltoja, sateisia päiviä ja varsinkin sitä aikaa kun päivät on vielä lyhyempiä kun nyt! Pelkään miten se vaikuttaa mieleen koska se on vaikuttanut jokaikinen vuosi. Yritän jatkuvasti miettiä mitä kaikkea tässä voisi alkaa tekemään, että vältyttäisiin tulevan talven masennuksesta. Haluaisin nyt nauttia tästä olosta pidempään kun kuukauden. En tiedä onko se mahdollista mutta kai sitä aina voi yrittää. :D

En tällä hetkellä voi sanoa muuta kuin, että olen onnellinen, tyytyväinen elämään ja elämänilo on tullut takaisin. Mulla on hyvä olla.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Ahdistaa paljon

En tiedä mikä tässä taas on. Tän ahistuksen määrä alkaa olemaan jotain sairasta. Ja nyt ahistun lisää ja lisää ihan hassuista jutuista. Ahistuin kuin luin kuinka ihmiset ottaa kesäkissoja, kuinka paljon kissoja hylätään. Ahistuin siitä itkuun asti. Ahistuin kun tajusin, että kolme päivää on pakollista menoa. Kolme päivää putkeen ja olen myös fyysisesti niin väsynyt, että jo etukäteen ahistaa kuinka tulen jaksamaan. Ahistuin lisää kun tajusin, että Salkkarit jää kesätauolle ja mun illan rutiinit menee ihan sekasin. Ahistuin kun illalla en jaksanut mennä koirien kanssa niin pitkälle lenkille mitä olin alunperin suunnitellut. Ahistuin kun söin erilaisen lounaan kun mitä yleensä syön. Ahistuin siitä kun tajusin, että olen laihtunut sen aikana kun pt on ollut mukana kuvioissa yli 10 kiloa ja paino alkaa uudella kymmenluvulla. Tuntuu ahistavalta ajatella, että nyt on 9 kiloa seuraavaan uuteen kymmenlukuun. Tuntuu niin paljolta vaikka sen uuden kymmenluvun saavutettua ei ole enää montaa kiloa kun aletaan olemaan siinä luvussa missä olin pitkään ennen ahmimisen alkamista eikä siitä enää kovin montaa kun olen siinä painossa mitä olen vähimmillään painanut.
Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Mutta näiden yksittäisten ahistuksen takana on joku jätti ahistus ja tuntuu, ettei sen kanssa pärjää. Ahistus joka nyt vähän väliä muuttuu siihen paniikkiin.
Kiitos muuten kaikista vinkeistä mitä sain edelliseen postaukseen! <3

Jouduin eilen soittamaan hoitajalleni, etten pysty enää, en jaksa enää. Että nyt on niin lähellä, etten hyppää jostain. Niinkuin pelkäsin niin tämä ehdotti päivystystä ja osastoa jos ei kotona pärjää. Mutta en pärjää osastollakaan. Ihan sama ahistus siellä on. Siellä makaa yksin huoneessa jossa ei ole mitään. Kotona sentään on koirat ja tietyt rutiinit jotka on pakko tehdä; koirien hoito, ohjeiden mukaiset syömiset ja se lenkki jonka olen päättänyt joka päivä tehdä. Vaikka pt jo sanoi, ettei lenkille pidä mennä jos on fyysisiä oireita joita on nyt tullut. Hengästyy 500m päästä, syke nousee pelkästä kävelystä ihan huippuun, rinnassa alkaa tuntumaan ikävältä ja jalat tuntuu painavan, tuntuu, ettei ne vain nouse. Olen vaan silti kävellyt, väkisin vaikka voisin vain lysähtää siihen maahan. Se, että kääntyisi kotiin tuntuu luovuttamiselta ja, että epäonnistun siinäkin.

Hoitaja soitti kotipolille johon sain ajan perjantaille. Juttelemaan sairaanhoitajien kanssa jotka ei tiedä historiastani mitään. Sekin ahistaa enkä tiedä miten edes selviän vielä kaksi päivää. No ainakin sain jotain missä yritetään auttaa.

Yritin miettiä millä voisin yrittää lievittää tätä oloa koska rauhottavan ottamiseen on liian korkea kynnys. Jotenkin siitä tuleva väsymys ja zombi olo ahistaa myös. Löysin kaapista 1000 palan palapelin. Kaadoin palat maahan ja aloin etsimään raunapaloja. Sain reunat tehtyä monen tauon kanssa. Nyt katson paloja lattialla ja ahdistaa kun tuntuu, etten saa totakaan tehtyä ja taas epäonnistun jossakin. En pysty menemään tohon lattialle ja kattomaan niitä paloja.
Olen heitellyt koirille leluja mutta ahistaa kun lopulta siirryn sänkyyn enkä enää jaksa. Koirat kun voisi jatkaa sitä varmaan koko päivän.
Ulkoilu ahistaa vaikka kaikki sanoo, että sen pitäisi auttaa.
Olen jutellut uusien tuttavien kanssa joilla on samanlaisia ongelmia, silti tuntuu ettei musta saa nyt oikein mitään irti.
Epäonnistumisen tunne tulee kaikesta. En jaksa pestä hampaita, en jaksa harjata hiuksia, tiskit on taas kertynyt tiskipöydälle vaikka olen päättänyt sata kertaa, että pesen astiat heti kun olen syönyt koska kun ne kertyy on vaikeempi aloittaa se tiskaaminen ja kuitenkin niitä tiskejä  tulee viidesti päivässä lisää ja ei kestä kauaa kun astiat on loppu. Kolme roskapussia haisee keittiössä, vaikka kävelen roskiksen ohi joka päivä niin en saa otettua niitä pusseja mukaan. Ne kolme ylimääräistä askelta tiputtaa ne pussit sinne roskikseen tuntuu liian raskaalta. Postilaatikko on tyhjentämättä pitkältä ajalta. Yöpöytä on täynnä laseja ja iso kasa kuivia käytettyjä nuuskia. Asunnon siivoamisesta ei kannata edes sanoa mitään.

Kohta lähden talousneuvojalle tai mikä lie onkaan missä olen noin kerran kuussa käynyt. Ensin oli tarkoitus alkaa hoitamaan ulosotto juttuja jos pääsisin esim velkajärjestelyyn. Sairasloma sotki kaiken ja nyt vain varmistetaan, että saan rahaa millä elää. He auttavat kaikissa hakemusten tekemisissä, en saa sellasia yksin tehtyä. Jos tarvitsee selvittää jotain he soittavat paikkoihin ja auttavat. Toivon, että ahdistus helpottuisi vähän kun tänään saadaan taas katsottua ensikuuta ja rahatilannetta sinne. Ainakin eilen kun soiteiltiin ja siirrettiin aika tähän päivään niin ahdistus tuntui poistuvan puhelun jälkeen. No takashan sen tuli viiden minuutin päästä.

Yritän mennä minuutti kerralla, välillä sekuntti kerrallaan, että jaksaisin eteenpäin. Pidän takaporttina päivystystä vaikka se ei tunnu vaihtoehdolta. Pidän takaporttina Opamoxia kaapissa vaikka sekään ei tunnu vaihtoehdolta.
Yritän nimetä asioita jotka tähän kaikkeen vaikuttaa, yritän nimetä niitä tunteita ahdistuksen takana. Löydän niitä kyllä mutta lista on pitkä, ihan liian pitkä.

Yritän vain selvitä.

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Paniikki

Jos jollain on kokemusta paniikkikohtauksista ja miten ite saa rauhotettua ittensä niin vinkkejä otetaan nyt enempi kun mielellään vastaan!

Eilen illalla sain pitkästä aikaa ihan kunnollisen paniikkikohtauksen pitkästä aikaa. Jotenkin olen saanut tähän asti rauhotettua itteni jossain vaiheessa ennenkun se on aivan tosi pahana. Katkastua sen jotenkin ajoissa. Mutta nyt, eilen illalla tuli paniikki. Romahdin yhtäkkiä itkien lattialle ja yhtäkkiä se paniikki vain tuli. Tuntui, että kuolen. En saanut henkeä ja itkin ihan hysteerisesti. Koirat tuli kattomaan, että mitä oikein tapahtuu. Mietin jo, että joko soitan ambulanssin tai kuolen tähän vaikka sitähän mä toivonkin. Kunnes tajusin että pitkästä aikaa paniikkikohtaus oli iskenyt. Tollaisia kohtauksia ei oo kyllä tullu aikoihin, noin pahana.
En edes tiedä tiedä miten sain rauhoitettua itteni siihen, että paniikki meni lopulta vain itkuun.

Ajattelin jo, että se nyt oli tollanen yksittäinen koska eilen tuli taas paskaa mikä lopulta varmaan ajoi tohon. Mutta ei, äsken pakotin itteni lenkille vaikka olin nukkunut kaksi tuntia, olin aivan poikki siitä itkun määrästä mikä vain tuli väkisin vaikka taas huomasin, että yritän tukehduttaa sitä. Tällä kertaa ei vain onnistunut.
Poikkesin pururadalta sivuun kalliolle hetkeksi kattomaan maisemia sieltä ja miettimään, että täältä kun hyppäsi niin kuolisi varmasti, ehkä.
Ja taas se paniikki iski. Istuin kyykyssä, se hysteerinen itku alkoi ja siitä taas paniikki lähti.
Olisi kiva saada se katkastua jo siinä vaiheessa kun huomaa sen tulevan ja alkavan, ettei se menisi siihen asti, että hengitys tihenee niin, että tuntuu hapen loppuvan. Siihen, että on varma, että tässä tää elämä oli. En muistanut edes, että se voi mennä noin pitkälle. Ihan hirveä tunne. Ja nyt pelkää koko ajan koska se taas iskee.

Hyvä asia on kai se, että se itku tulee sieltä jostain johon olen sen hukuttanut. Itkin eilen niin paljon, etten uskonut kyyneliä enää irtoavan mutta kyllä irtoo. Itken, tulee viiden minuutin tauko ja taas se vaan alkaa.

Tekisi mieli kysyä myös vinkkejä siihen miten tämän itkun saa loppumaan mutta ehkä nyt kannattaa vaan itkeä se patoutuma pois minkä olen tässä saanut aikaan.

Vihaanvihaanvihaan tätä elämää. Miten tää on voinut mennä tähän ?

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Erityisen huono päivä

En tiennyt miten pahalta voi nuorten ihmisten valmistuminen tuntuu. En muista, että minään vuotena se päivä olisi tuntunut yhtään miltään. Nyt tuntui, että sai lukea vain sitä kuinka ylpeitä vanhemmat lapsistaan on kun ovat valmistuneet ammattiin tai saanut päätökseen peruskoulun.
Kaikki se muistutti yhtäkkiä siitä, mitä en tule kokemaan. Lapsettomuus, keskenmenot ja kaikki kokemukset siltä saralta oli mielessä ihan koko päivän. Ahdisti.

Päätin illalla lähteä lenkille. Eikö sen pitäisi tuottaa jotain hyvää oloa? Kanava purkaa oloaan? Lievittää ahdistusta? Ei, se ei ollut yhtään sitä. Lähdin sinne ihan helvetin ahdistuneena. Tulin takaisin ja kävelin suoraan parvekkeen kaiteen eteen, katsoin alas ja mietin, että läiskyykö nyt yli niin paljon, etten vain jaksa. Toteutanko sen mikä on mielessä 24/7. Rintaa puristi, kaulaa kuristi ja oli vaikea saada happea.

Olin lenkin aikana nähnyt kolmella pihalla kuinka ihmiset juhli sukulaistensa kanssa valmistujaisia. Ja tuntui, ettei siitä kaikesta muistutuksesta pääse rauhaan edes ilman somea.

Toki päivässä oli liikaa muitakin asioita, ettei pelkkä oma lapsettomuus ollut syy siihen, että olin valmis tappamaan itteni.
Ei todellakaan. Elämässä on liikaa muutakin paskaa niskan päällä. En kai muuten välttämättä olisikaan tässä tilanteessa.

En saa mielestä hetkeksikään sitä, että haluaisin kuolla. Ei mulla oo tarkotusta tässä elämässä.
Olen kuitenkin pystynyt pitämään ne tuolla taustalla. Ne pysyy äänenä päässä mutta yritän olla välittämättä, yritän elää sen kanssa. Joskus kun tuntuu, että nyt ei vain jaksa mitään ylimääräistä ja silti sitä vain satelee jostain niin tulee tilanteita kun vien ajatuksen paljon paljon pidemmälle. Kun olisin valmis. En edes tiedä mikä siihen on tullut tähän asti väliin, että olen siirtynyt turvapaikkaani, omaan sänkyyn enkä tehnyt sitä lopullista päätöstä. Pelko,oma heikkous ehkä. Sieltä sängystä en kyllä sitten enää pystykään nousemaan. 

Eilen sain itkettyä enempi kun aikoihin, silti huomasin kuinka yritin tukehduttaa sen tunteen, en vain kestä sitä. En pysty olemaan niiden tunteiden kanssa ja itkemään niitä pois.

Nukuin ihan hetken, ehkä 20min keskiyöllä. Jonka jälkeen tappelin taas, että uni tulisi mutta ei se ahdistus ollut mihinkään lähtenyt joka esti rauhottumisen. Aamu yöstä turvauduin rauhottavaan mitä en oikeasti melkein koskaan tee. Pitää olla todellakin aivan ääritapaus, että sellaisen otan. Odotin 45min huomaamatta mitään eroa. Päätin ottaa ylimääräisen puolikkaan Tenoxin. Viiden aikaa nukahdin vihdoin ja nukuin jopa muutaman tunnin heräten omaan itkuun. Tollanen ihanan yön kaiken päälle niin tietää jo noustessa, että miten "ihana" päivä tänään onkaan tulossa.

Olen ihan valmis luovuttamaan vaikka se ei ole tapaistani. Mutta nyt läykkyy niin pahasti yli, ettei vain jaksaisi tätä paskan määrää ja näitä oloja ja ajatuksia.

Pystyisimpä olemaan taas joku päivä positiivinen ja uskoa tulevaisuuteen, siihen että elämä kyllä kantaa.
Pahoittelen siis, että taas täältä voi lukea vain tällästä negatiivista paskaa. :D

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Vaasa

Reissu Vaasaan, mun kesän pieni miniloma, irtiotto arjesta on takana päin. Miten siitäkin voi olla jo viikko kun sinne lähdettiin? Viikonloppu meni kaikenkaikkiaan hyvin. Jäi vain harmittamaan, etten voinut jäädä sinne niinkuin alunperin oli suunniteltu.

Vanhempani teki veljeni luona suursiivouksen, johon osallistuin hinkkaamalla koko parvekkeen puhtaaksi. Ja se väsymyksen määrä sen jälkeen :D

Käytiin pelaamassa minigolffia, syötiin eväitä meren äärellä, kierrettiin kaupoissa ostamassa veljelläni parvekkeelle kaikkea mahdollista ja ravintolassa syömässä. Vanhempani yöpyi hotellissa joten saatiin veljeni kanssa aikaa myös kaksin. Lauantai yönä juteltiin aamu neljään asti. Tiesin, että siitä viimeistään menen ihan yhtä sekaisin kuin vaikka joisin alkoholia mutta ihan sama. Me saatiin vaihtaa kuulumiset perinpohjin, miettiä elämää ja ihmisiä. Pystyi ite kertomaan omasta voinnista ja ajatuksista ihan suoraan mitä ei monille voi tehdä ja toisin päin. Ollaan todella läheisiä veljeni kanssa ja sain muistutuksen siitä taas kun velikin pystyi avautumaan ja kertomaan asioita mitä kukaan muu ei tiedä, myös asioita jotka tiedämme, että pysyy aina vain meidän kahden välillä.
Reissu oli antoisa ja varmasti antoi voimaa taas rämpiä olonsa kanssa eteenpäin vaikka nyt tällä hetkellä tuntuu vieläkin, että ne viimesetkin voimat jäi sinne Vaasaan. Tiesin, että näin tässä varmasti käy. Tää on nähty niin monesti mutta oli se silti tän arvosta. Olen tällä hetkellö kuin jossain sumussa, askeleet tuntuu raskailta, en jaksa puhua kenenkään kanssa, en jaksa välittää yhtään mistään ja voisin vain nukkua ja nukkua. Haluaisin makaa sängyssä peiton alla ja vain olla rauhassa koko päivän ja yön. Se aamuun asti valvominen viikonloppuna ja kaikki se tekeminen lisäksi imi kyllä voimat aika kiitettävästi.
Pystyin viikonloppuna olemaan melkein koko ajan siinä hetkessä ja läsnä. Tuli hetkiä kun oli pakko päästä makaamaan veljeni sänkyyn ja olla hetki rauhassa kuunnellen vain muita. Tuli hetkiä kun piti päästä yksin vieressä olevaan puistoon suihkulähdettä tuijottamaan ja vaan miettiä asioita rauhassa. Olla hetki ihan yksin. Rapsuttaa koiraa ja antaa ajatusten tulla ja mennä. Kerätä ittensä taas kasaan jotta pystyi taas olemaan täysillä muiden seurassa.
Muuten pystyin kutakuinkin olemaan iloinen, hymyillä ja nauraa. Oikeesti nauramaan niin paljon, ettei enää olisi edes jaksanut mutta kun nauratti. Pystyin nauttimaan ihanasta säästä, perheeni seurasta, karvakavereista ja veden äärellä olemisesta. Vesikin on sellainen elementti joka on aina rauhottanut ja niin se teki nytkin. 
En kuitenkaan päässyt itsetuhoisista ajatuksista sekunniksikaan pois vaikka muuten oli ihan hyvä olla. Ne vaan on tuolla vaikka olisin kuinka rakkaiden ihmisten seurassa, vaikka tekisin mitä tai mitä vaan, ne vaan jyskyttää tuolla. Olen tottunut niihin ja yritän vain koko ajan siirtää asiaa eteenpäin, olen antanut itselleni luvan mutta yritän siirtää. Ehkä joku päivä tulee se päivä kun ei haluakaan pois.
En voi loppuun todeta kun, että mulla on maailman ihanimmat, välittävämmät ja hauskimmat vanhemmat, he yrittävät kaikkena, että meillä olisi kaikki hyvin. Enkä pysty ikinä kiittämään riittävästi kaikesta siitä mitä ja miten ovat viimeaikoinakin mua auttaneet.
Ja maailman paras, ihanin ja rakkain pikkuveli jonka kanssa on aina helppo ja hyvä olla. Pikkuveli jonka kanssa voi jakaa ihan kaikki pienimmät tai isoimmat asiat. Pikkuveli jonka kanssa pienenä kinasteltiin mutta jonka kanssa ollaan niin läheisiä. 

Oli siis parasta viettää viikonloppu juuri heidän kanssaan <3

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Onnistuminen

Tein eilen jotain mitä olin ajatellut pitkään. Tänne nykyiseen asuntoon muuttaessa olin päättänyt, että käyn kesällä yksin istumassa melkein vieressä olevassa pienessä kahvilassa tai mikä liekään onkaan joka on merenrannassa juomassa yhden lonkeron. No nyt on mun osalta alkoholi pois elämästä eikä kyllä olisi ollut varaakaan laittaa 7e johonkin juomaan niin eilen tein sen ja menin sinne istumaan aurinkoon juomaan muutaman euron limun.

Siis tuo asia kuulostaa niin pieneltä, asialta mitä nyt ihminen tekee jos siltä tuntuu mutta itselle se, että menen yksin istumaan johonkin, juomaan tai syömään on asia mitä en vain ole pystynyt tekemään. Ajatus siitä, että istun yksin jossain ilman, että tunnen ketään. Ihmisiä ympärillä niin ei. Ajatus koko jutusta tuntuu ahdistavalta ja siltä, että paniikki iskee.

Nyt tuo paikka oli vasta auennut. Kamppailin kotona pitkään siitä, että yritänkö vai annanko vain olla ja jätän menemättä. Mutta oikeasti just noi on asioita mihin pitää vain altistaa itsensä, kohdata niitä pelkoja ja saada onnistumisen kokemuksia. Ne on niitä pieniä tai no itselle suuria asioita mitä haluaisin pystyä pikkuhiljaa tekemään, asioita joiden avulla ehkä täältä pohjalta kivutaan joskus ylöspäin. 

Olin ensimmäinen asiakas ja sekin tuntui ahdistavalta, istua yksin tyhjällä terassilla. Toisaalta ihmiset ahdistaa ja olisi kyllä ollut vielä vaikeampi mennä sinne jos paikka olisi ollut täynnä ihmisiä. Pikkuhiljaa muutama ihminen tuli mutta se ei tuntunut niin ahdistavalta. Istuin 1,5h siinä ottamassa aurinkoa ja juomassa sitä limua johon olin laittanut rahaa jotka olisi oikeasti pitänyt mennä ruokaan. No ehkä olen iltapalaa, ihan sama koska pystyin siihen, voitin tällä kertaa pelkoni.

Onnistumisen kokemuksen ja rusketusrajojen kanssa kävelin kotiin ja mietin jo seuraavaa altistusta missä voisin haastaa itseni. Muut asiat tuntuu vielä liian vaikealta ja päätin, että kokeilen samaa asiaa uudestaan, niin, että menen sinne sillon kun siellä mahdollisesti on valmiiksi jo muita asiakkaita. Ehkä pitää vielä kerran kokeilla näin kun tein nyt koska viimeiset askeleet oli vielä niin vaikeita, että meinasin kääntyä kotiin. Ensin pitää odottaa, että rahaa tulee ja sitten jatkaa tätä pienin askelin, ehkä joku päivä ei tarvitse enää asian kanssa kamppailla vaan mennä vaan, ilman ahdistusta, ilman ajatusta, että luovutan, ihan sillon kun huvittaa.

Pääsin ylös sängystä, pääsin ovesta ulos, pääsin kassalle asti ja pääsin istumaan ja juomaan sen hiton limun ja olemaan auringossa joka on aina ennen antanut niin paljon voimaa. Pystyin istumaan siellä vaikka tuntemattomia ihmisiä tuli pareittain ja itse istuin yksin. Vitsi, että tollasesta voi tulla edes hetkeksi voimaannuttava olo.