keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Viisi päivää

Ajattelin, että jaksan. Että jaksan hymyillä ja talloa eteenpäin elämää robottimaisesti, ilman ajattelua sen enempää. Toimisin vain ja menisin, niinkuin tähän asti tämän syksyn ja talven. En kuitenkaan jaksanut.
Maanantaina aamulla lähdin koirien kanssa ulos ja oli tarkoitus kävellä tohon läheiselle merenrannalle istumaan ja katsomaan vain loputonta vettä ja unohtaa kaikki. En päässyt sinne asti kun rintaa alkoi puristi. Sydän löi nopeesti ja tuntui kun joku olisi kuristanut. Käännyin ja itkin kotimatkan. Tuntui kun olisin ihan umpikujassa elämän kanssa. Ahdisti, ajatus että olisi pitänyt lähteä kohta töihin sen ahdistuksen kanssa. Ajatus mennä ihmisten keskelle, keskellä puheen sorinaa tuntui mahdottomalta. Kuitenkin takaraivossa jyskytti, että jokainen päivä vie rahoista pois. Toistelin itsekseni, että mee ja tee, älä ajattele enempää. Vaikka dkt on loppu ja siihen olisi katkennut myös hoitopuhelut niin soitin hoitajalle. Olen kyllä aikasemminkin soittanut mm. lääkeasioissa mutta nyt soitin ja itkin puhelimeen. Ensin hoitajakin kannusti, että menen töihin kokeilemaan ja toimimaan tunteiden vastaisesti. Olin vielä samaa mieltä mutta samalla ajatukset silti valtasi mieleni ja toistin vain, etten pysty. En pysty lähtemään enkä tekemään mitään. Juteltiin itkuni lomassa asioista jotka tähän oloon vaikuttaa ja sitten sain "luvan", että nyt on parempi mennä päivystykseen hakemaan sairaslomaa. En olisi itse pystynyt sitä päättämään, että pitää hakea sairaslomalappu mutta tuntui helpottavalta, että joku ulkopulinen sanoi, että vointisi on nyt huonostunut ja tässä kohtaa on parempi, että haet sairaslomaa. Pystyin hengittämään muutamaksi pieneksi hetkeksi. Päivytyksessä se taas iski. Istuin ihmisten seassa ja tuntui, että oksennan. Ahdisti ja syke oli taas taivaissa. Yritin katsoa muita ihmisiä kuinka rauhallisia he ovat mutta en pystynyt tekemään samoin kun he, olemaan, hengittämään normaalisti ja odottamaan rauhallisesti. Lähdin hakemaan apteekista sen rauhottava paketin joka oltiin perjantaina kirjoitettu. En kuitenkaan pystynyt heti ottamaan pilleriä koska epäonnistumisen tunne oli siinäkin valtava. Joutuisin turvautumaan lääkkeeseen johon en ajatellut enää joutuvani turvautumaan koskaan. Yritin viimeiseen asti olla ottamatta mutta jouduin hyväksymään oloni ja ottamaan sen lääkkeen. Sekin ahdisti ihan hirveesti mutta kohta tuli hieman rauhallisempi olo ja lääkärin kanssa jutellessa pysyin melkein koko ajan rauhallisena, tai sellaisena, että puheestani sai selvää vaikka välillä itkua tihrustin. Ja viisi päivää tuli sairaslomaa vaikka ensin ajattelin, että sekin on liikaa.

Olen ottanut töitä vastaan mutta peruutankin ne koska en kykene nyt menemään sinne. Ahdistaa. Viisi päivää ilman senttiäkää rahaa. Kolmen viikon palkasta se on aika iso summa. 1/3 ilman rahaa saikun takia, 1/3 velkoihin ja 1/3 käteen. En halua edes ajatella sitä päivää kun rahat tulee tilille ja tajuan, etten saa vuokraa maksettua. Niin epäonnistunut ja oksettava olo itsestäni. Miksi olen taas tasan vuosi viimeisen pienen romahduksen jälkeen samassa pisteessä? Miksi aina joulukuun puolessa välissä se tulee? Mitä teen väärin vaikka oon yrittäny estää tän tapahtumista koko ajan? Olenko vaan kerännyt alitajuntaisesti kaikki pienetkin vastoinkäymiset sisääni ja nyt se purkaantuu, eikä ehkä tämä kuukausi olekkaan nyt se syy tähän? Tapahtuuko tämä sama kuitenkin taas tasan vuoden päästä? Alanko pelkäämään näitä romahtamisia niin paljo, että romahdan sen takia?

En kuitenkaan aio olla päivääkää enempää kuin tuon viisi päivää poissa. Tai tuleehan tässä yhteensä enemmän päiviä koska maanantaina on kierukanlaitto ja seuraavan päivän otin vielä vapaaksi. Mutta sairaslomalla en aio olla päivääkää enempää. Nyt kaikki vinkit kehiin mitä voin tehdä, että saan pään kasattua viikossa!? Päätin, että liikun kotoa mahdollisimman paljon, ettei ole tilaisuutta jäädä sänkyyn johon todenäköisesti jäisin vähän pidemmäksikin ajaksi. Tavoitteena on saada tää asunto siivottua vaikka sitten pieni pala kerrallaan. Olisi tarkoitus ulkoilla koirien kanssa mahdollisimman paljon ja nähdä kavereita. Tehdä normaaleja asioita jaksamisen mukaan. Mutta entä jos yritän pitää liikaa tätä tekemistä ja menemistä yllä ja väsyn entisestään? Ainakin nyt huomaan, että kun käy jossain vaikka vaan tunnin kaksi olemassa niin olen ihan poikki enkä jaksaisi sen jälkeen yhtään mitään ja menen sinne sohvan nurkkaan helposti istumaan loppu illaksi.

Pää on aivan solmussa joka asian kanssa mutta pistän välillä silmät kiinni, hengitän syvään ja sanon itselleni, että kaikki järjestyy, on aina järjestynyt ja pahemmastakin on joskus selvitty.

lauantai 9. joulukuuta 2017

"Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon"

Mistä tää yhtäkkinen todellinen väsymys ja alakulo oikein tuli?

Tällä kertaa en osaa sanoa, en keksi syytä. Haluaisin löytää sen syyn jotta voisin tehdä asialle jotain.
Puhelin muistuttaa joka ilta painamaan jonkin mielialaa sopivan hymiön mielialapäiväsovellukseen.
Miksi kaikki päivät ovat surunaamoja, paitsi päivät jotka vietän treffimiehen kanssa. Miksi janani on niin masentava?

Piristikö Israelin matka kuitenkin sen verran, että jaksoin hetken kuitenkin ihan ok ja nyt se iski taas, se totuus omasta elämästä jossa tuntuu taas kaikki olevan sekaisin. Rahahuolet painaa varmaan eniten. Nyt maksetaan rankalla kädellä siitä mitä sekoilin hypomanissa. Nyt maksetaan myös siitä, etten saanut lasta vaikka yritin kaikkeni. Ja nyt se tuntuu pahalta. Ei tuntuisi yhtään niin pahalta jos tässä olisi vieressä elävä lapsi, lapsi jonka eteen tein kaikkeni. Tietäisin, että kaikki oli sen arvoista, että olen vuosia veloissa. Nyt tuntuu niin epäreilulta, että maksan tyhjästä, maksan vain siitä kärsimyksestä mitä sain kokea ne vuodet. Vaikken kadu sitä, että rahaa meni useita kymppitonneja siihen, että yritin, yritin viimeiseen asti. Mutta silti tuntuu pahalta, että elämäni meni näin. Nyt tuntuu todella epäreilulta, että ihmiset saa lapsia ilmaiseksi. Nyt sitten eletään pelkällä kaurapuurolla ja äitin ja iskän tuomilla ruuilla. Ja mieliala on aivan paska kun tiedän, ettei tämä ole mikään muutaman kuukauden juttu vaan usean vuoden kestävä homma. Saa stressata, että saa vuokran maksettua. Pelkään joka päivä, että joku päivä tulee se, etten enää pärjää niin, että saisin pakolliset jutut maksettua. Mitä sitten tapahtuu?
Tuntuu aivan turhalta nosta aamuisin 4.30 ja raahautua töihin kun tietää, ettei niistä rahoista jää mitään käteen. Pelottaa, että romahdan tai sairastun. Koska teen keikkalaisena töitä, ei rahaa tule niistä päivistä. Ahdistaa kun tietää, että on vain jaksettava töihin vaikka ei jaksaisi. Vaikka polin sosiaalityöntekijä toitotti, että pitää kunnella itseään ja ei saa missään nimessä jaksaa väkisin, ette joudun taas pidemmäksi aikaa sairaslomalle, että kyllä ne raha asiat aina selviää. Silti en voi ottaa sitä riskia, että tulot putoaa yhtään euroa.
Okei, taisi löytyä se päällimäinen syy tähän oloon.
Vaikka raha ei tee onnelliseksi mutta kyllä se laittaa elämän aika sekaisin kun sitä ei ole yhtään.

Läheisen sukulaisen viimeiset päivät tuottaa surua ja ahdistusta. Kuolema ja sen lopullisuus on pyörinyt mielessä. Se tuntuu pelottavalta, mikä tuntuu myös hassulta kun itse halusi niin kauan kuolla. Nyt se tuntuu hullulta, miten olen ajatellut joskus niin. Ja nyt kuolema tuntuu pelottavalta. Ei sitä lopullisuutta mieti samalla tavalla kun kaikilla on kaikki hyvin eikä asia ole ajankohtainen.
Se tuntuu niin ahdistavalta, että piti jo soittaa rauhottaviin pieni resepti jotta selviän hautajaiset ilman sekoamista. Sekin tuntuu luovuttamiselta. En ole tarvinnut edes ajatella rauhottavien käyttöä yli vuoteen ja nyt jouduin luovuttamaan ja kertomaan, että pelkään, etten selviä sitä päivää varmaankaan ilman, että saan turrutettua hieman niitä tunteita ja ajatuksia. Yritän varmasti viimeiseen asti, ettei sitä yhtä pilleriä tarvisi nielaista mutta tarviten sen turvan laukun pohjalle, että se on olemassa jos olo on liian hankala. Ehkä nämä ajatukset muistuttaa taas kerran kuinka kaikki on pienestä kiinni ja jokaisesta päivästä pitäisi nauttia ja elää täysillä, niinkuin tein syksyyn asti. Miksen pysty siihen nyt?

Tiskivuori lisääntyy. Sänky jää petaamatta aamuisin. Siivotakkin varmaan pitäisi, olisi jo pitkään pitänyt. Pyykit kerääntyy siihen asti, ettei enään löydy puhtaita sukkia. Voisin makoilla koko päivän sängyssä. Mutta työt täytyy hoitaa, jotta saan sitä kaurapuuroa. Jaksan juuri ja juuri hoitaa työt. En jaksa enää jutella työkavereiden kanssa kuin yleensä. Olen monta kertaa kuullu kysymyksen, oletko väysynyt. Olen, varsinkin työvuoron lopussa. Asiakkaiden kanssa jaksan silti tsempata ja niistä saankin hetkeksi voimaa ja iloa jaksaa työpäivän kuitenkin loppuun. Jaksan heidän kanssa hymyillä ja jutella, onneksi. Siinä vaiheessa kun se loppuisi olisi pakko alkaa miettimään jotain muuta.

Mutta täällä kotona, omassa pienessä turvapaikassa kaikki on sekaisin, en saa mistään kiinni. En jaksa, en jaksa hymyillä. En jaksa tsempata vaikka tiedän, että pitäisi toimia vastoin tunnetta, jotta rutiinit pysyisivät. Siirrän sitä kuitenkin aina seuraavan päivää ja taas seuraavan. Niin pitkään, että tajuan, ettei viikkoon ole tapahtunut mitään.

Viikonloput treffimiehen kanssa muuttaa aina siksi aikaa kaiken kun tämä on kanssani. Hymyilen, nauran ja vitsailen. Olen onnellinen ja oloni on turvallinen. Otan kesken ajomatkan toisen kädestä kiinni tai kesken aamupalan menen toisen halaukseen. Kaikki murheet unohtuu. Aika pysähtyy ja toivon, ettei tämä ikinä lähtisi kotiina koska sillä hetkellä kun ovi sulkeutuu todellisuus palaa taas mieleen ja kaikki paska vyöryy päälle.

Kohta kuitenkin valoa alkaa tulemaan päivä päivältä lisää ja lisää. Ehkä sitten helpottaa. Hetken pitää vain räpiköidä päivästä toiseen. Kohta aion laittaa pyykit koneeseen koska ne sukat on loppu. Aion oikeesti. Aion meikata pitkästä aikaa. Aion laittaa hiukset muuten kuin ponnarille. Aion pukeutua, valita vaatteet enkä ota vain ne jotka ekana sattuu käteen. Lähden pikkujouluihin ystävän luokse. Näen pitkästä aikaa ystäviä. Vaikka sekin tuntuu todella vaikealta poistua täältä turvapaikastani muualle kuin töihin niin tiedän, että se auttaa loppupeleissä. Onneksi nämä ystävät on niitä, joille voi sanoa suoraan, että ei jaksa ja sitä ymmäretään täysin. Tänään aion kuitenkin unohtaa huolet ja murheet. Aion hymyillä vaikka väkisin jotta se muuttuisi oikeaksi hymyksi, ehkä jopa nauruksi. 

perjantai 17. marraskuuta 2017

Akut ladattu

Vai onko?
Loma meni niin kuin olin ajatellu. Parhain asia koko vuodesta. Se ylitti kaikki odotukset. Tätini sai vapaapäiviä muutaman ja päästiin kiertämään enemmän paikkoja kuin vain lähiseutua. Vaikka sekin, että oltaisiin koko viikko istuttu puistoissa tai rannalla ottamassa aurinkoa, sekin olisi riittänyt. Sekin olisi ollut täydellistä. Nyt päästiin katsomaan toista kaupunkia, missä en ollut viimeksi ja kellumaan kuolleelle merelle, sinne missä voisin hengailla aina, myyden kuolleen meren tuotteita, ottaa aurinkoa ja kellua katsellen aurinkoa.

 Yritin imea jokaisen auringon säteen joka oli saatavilla. Pysähdyin kesken veljeni kanssa juttelun siihen hetkeen ja vain katsoin ympärilleni ja hymyilin. Olin niin onnellinen. Vaikka tiesin koko ajan, että kotona odottaa pimeys ja huolet omassa elämässä. En vain osannut edes ajatella niitä, en pystynyt. Olin kuin eri maailmassa ja eri elämässä. Pääsin oikeasti nollaamaan pään. Pääsin kauas todellisuudesta. Onneksi muistot ja valokuvat on olemassa ja monta kertaa päivässä pysähdyn niitä katselemaan ja muistelemaan, näin pääsen täällä kotonakin hetkeksi tavallaan pois.
Kotiin palaaminen ei ollut kivaa. 
Viimeiseen asti yritin kääntää veljeni päätä, että oltaisiin jatkettu lomaa ja jääty sinne. En ole koskaan aikaisemmin ollut ulkomailla talvella ja se, että hyppää 25-30 asteen lämmöstä ja auringosta vesisateeseen ja pimeyteen oli hirveetä. Samantien kun lentokone oli Suomen päällä, se todellisuus iski, että nyt olen täällä jumissa ja joutuu kohtaamaan huolet täällä oikeassa elämässä. En nukkunut yölennolla silmäystäkää ja koska aamulla en voinut lääkkeitäni ottaa niin valvoin koko päivän ja se sekotti nukkumiset aivan täysin. Tiesin, että jos yksi yö menee noin niin se vaikuttaa pitkään ja niinhän se teki. Voisin taas vaan valvoa vuorokaudet ympäri. Olen väsynyt, todella väsynyt siitä melkein kahden vuorokauden valvomisesta mutta silti en osaa nukkua. Iltaisin ei enää väsytä kun pitäisi mennä nukkumaan. Unilääkkeen määrä ei riitä väsyttämään lainkaan joten olen joutunut tilapäisesti nostamaan annosta.
Mietin jossain vaiheessa, että haluan kokeilla kolmivuorotyötä ja uskottelin itselleni, että kyllä pää yövuorot kestää. No ainakin sain vastauksen, että ei kestä. :D
Sain reissulla niin voimakkaan ahaa elämyksen, että olen syntyny aivan väärään maahan. Ja joskus tulevaisuudessa Suomi ei ole paikka missä haluan viettää ainakaan koko vuotta. Pidempään seuranneet tietää, että englantia en osaa yhtään, en sitten yhtään. Niimpä Suomeen palattuani ensimmäinen mitä tein oli, että aloin katsomaan englannin kursseja jotta oppisin kielen niin, että pärjäisin yksin jossain kehittäen sitten jossain ulkomailla kielitaitoa enempi. Niinkuin psykiatri kerran sanoi, että Suomi on huono maa kaksisuuntaisille, koska jo tämä vaihtelu ympäristössä, nimenomaan säässä on niin iso, että vaikuttaa oloon. Ja se pitää omalla kohalla aivan paikkansa.
Mutta reissu oli täydellinen ja nyt pidän mielessä sen, että kohta alkaa jo helpottamaan. Valoa tulee joulun jälkeen pikkuhiljaa lisää ja sit ollaan kohta jo keväässä ja mieli kohenee. Siihen asti mennään näillä akuilla jotka sain matkalla ladattua.
Eilen täytin 25v. Eilen oli se päivä mitä oon pelännyt kauan. Se on se luku millon piti olla ne kolme lasta pyörimässä jaloissa. Nyt niitä ei ole yhtään. Ajattelin päivän olevan todella ahdistava ja olihan se mutta ei niin paha kuin luulin. Samana päivänä sain kuulla, että vielä ehtii lapsia hankkimaan ihmiseltä joka ei tiennyt historiastani. Tämä pyysi anteeksi kun kerroin tilanteen mutta jäi ahistamaan. Samana päivänä luin keskustelua mikä on ihmisten suurin saavutus. Melkein kaikilla oli oma lapsi. Alkoi ahdistamaan. Onko vanhana mun suurin saavutus, että olen selvinnyt sinne asti? Tai onko tunne, etten ole saavuttanut yhtään mitään. Miksi juuri eilen piti osua nämä kohdalle. Jos olisin ollut fiksu olisin varannut matkan tälle viikolle, että olisin ollut pois synttäri päivänä koska ne ahdistaa, ne ei ole yhtään kivoja enää.
Nyt on kuitenkin akut ladattu, kai. Pitää vain toivoa, että ne kestää pidempään kun oman puhelimen akku.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Loma

Eilen alkoi puolentoista viikon loma. Loma alkoi mukavasti treffimiehen kanssa viettäen viikonloppua. Käytiin syömässä, pelaamassa hohto minigolffia, ajeltiin Tammisaaressa, käytiin katsomassa Raaseporin linnanrauniot ja käytiin juomassa yhdet Långivikissa missä tavattiin ihan ensimmäisen kerran kesällä. Näissä parisuhde/mies jutuissa tuntuu, että epävakaa nostaa päätään ihan liikaa. Yleensä saan hyvin hillittyä käyttäytymistäni mutta tää viikonloppu oli jotenkin käsittämättömän vaikea. Väänsin ja käänsin asioita enkä ollut mihinkään vastauksiin tyytyväinen. Onneksi mies pysyi suht rauhallisena ja laittoi itse kaikki menkkojeni piikkiin vaikka sanoin, ettei tää niistä johdu. Oon työstänyt epävakaata elämään jossa elän yksin ja nyt on selvästi aika alkaa työstämään sitä ajatellen, että tässä hengailee ainakin nyt myös toinen ihminen jolla on omat mielipiteet, omat ajatukset, omat heikkoudet ja asioita joihin en pysty mitenkään vaikuttamaan. Tulee pettymyksiä ja sanaharkkaa ja ne pitää hyväksyä ja opetella käyttäytymään menemättä liikaa tunteiden vallassa. Siihen tarviin kyllä selvästi vielä opettelua! Mutta pidän sitä, että tunnistan nämä heikot kohdat hyvänä ja siitä on hyvä lähteä työstämään niitä heikkouksia ja muuttamaan käyttäymistä. Toista ihmistä ei voi muuttaa mutta omaa käyttäytymistä voi jos tahtoo tehdä sen työn asian eteen.

Silti viikonloppu oli kaiken kaikkiaan ihana. Ja haikeana hyvästelin toisen taas kerran halien ja pusujen kera. Vaikka se tuntuu joka kerta vain vaikeammalta päästää toinen monen sadan kilometrin päähän mukavan vietetyn ajan jälkeen niin tänään menin kotiin ja siirsin ajatukset jo tulevaan viikkoon.

Se reissu on nyt täällä! Vitsi tuntuu, että oon tiennyt, että se matka on kohta mutta silti oon siirtänyt sitä vain pois mielestäni, että ei se vielä ole. Ja tänään autoa ajaessa nousi hymy korviin asti kun tajusin, että huomenna illalla pääsen matkamaan lämpöiseen pois täältä. 
Nyt on aurinkolasit ja hellemekot kaivettu kaapista odottamaan pakkausta. Tuliaiset Israelin päähän on hommattu ja koirien jutut hoidettu kuntoon. Nyt mä oon valmis lähtemään lomalle!

Ihan parasta on tietää, että viikon saa olla jossain onnellisuus kuplassa mitä mikään asia ei voi rikkoa. Toivottavasti sieltä lähtee mukaan Suomeen sitä energisyyttä ja hyvää oloa jolla jaksaisin kevääseen asti, edes joulun yli kun sillä jaksaa niin ollaan jo voiton puolella! Ja jos sieltä sitä mukaan lähtee niin jatkossakin pitää varata syksysin reissu jos sillä vältetään osastohoito romahtamisen takia, tulee halvemmaksi lähteä aurinkoon kun maata osastolla neljän seinän sisällä. :D

Nyt taas tuntuu tän vaikean syksyn alotuksen jälkeen, että just nyt tässä hetkessä elämä on aivan mahtavaa! 

tiistai 31. lokakuuta 2017

Päivä jonka muistaa aina

Asiakas kysyi tänään onko mulla lapsia. Teki mieli vastata, että tänään mun lapsi olisi täyttänyt neljä jos se ei olis menny ja kuollu ennenkun kunnolla pääsi edes kasvamaan kohdussa.

Tämän keskimmäisen raskauden lasketun päivän muistaa parhaiten. Itseasiassa tämän keskimmäisen raskauden tärkeät päivät muistan kaikki ulkoa. Muiden raskauksien en. Muistan koska tein positiivisen raskautesin, koska oli ensimmäinen ultraääni, koska neuvola ja koska keskenmeno todettiin, koska oli tyhjennys ja koska kaavinta. Ja tämän lasketun päivän. Muista raskauksista en muistaa mitään näistä. Vuodenajan vain. Ilman Facebookin muistutus juttuja en todellakaan olisi muistanut hetki sitten että olin kaksi vuotta sitten raskaana. Mutta tämän keskimmäisen kyllä. Ehkä se johtuu siitä, että tämä keskimmäinen raskaus ehti pisimmälle.

Tästä kyseisestä raskaudesta muistuttaa edelleen varastossa olevat vauvan vaatteet ja toppapuku jonka vauva olisi saanut synnyttyään lahjaksi läheiseltä. Ne ei ole esillä mutta tiedostan joka kerta kun ohi kävelen että siellä ne on, piilossa mutta mielessä. Ja asialle pitäisi todellakin tehdä jo tässä vaiheessa jotain mutta kun se tuntuu niin isolta asialta. Hävittää tavaroita jotka muistuttaa elämäni tärkeimmistä ja onnellisimmista kuukausista. Toisaalta miksi edes pitäisi hävittää, koska ne ei tunnu ollenkaan pahalta niinkuin jossain kohtaa oli kauan. Nyt niitä katsoessa tulee todella haikea olo mutta hyvällä tavalla. Ne muistuttaa tällä hetkellä vain niistä hyvistä hetkistä siinä raskaudessa ja ajasta jolloin kävelin hymy naamalla aamusta iltaan. Miksei ne voi olla siellä piilossa ja käydä niitä hypistelemässä kun haluaa palata siihen hetkeen jolloin olen ollut onnellisempi kuin koskaan?

Keskenmeno ryhmissä tasaisin väliajoin mietitään pääseekö siitä tuskasta ikinä eroon kun menettää tulevan lapsensa.
Pääsen hyvin helposti ajatuksien kautta siihen samaan olotilaan mikä on ollut keskenmenojen jälkeen. Siihen kun maailma pysähtyy sekunnissa ja kaikki tuntuu olevan ohi. Katselee muita ihmisiä ja miettii kuinka muut voi elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elää jossain sumussa aivan yksin ja sydämestä painaa, ahdistaa ja itkettää. Kaikki hajoaa palasiksi. Ja se tunne on aivan hirveä. Sitä oloa kun miettii niin sanoisin että se tuska helpottaa. Mutta ei se unohdu. Se helpottaa ja muuttaa muotoaan kun menee kuukausia ja vuosia.

Mulla olisi tänään neljä vuotias lapsi (jos siis olisi syntynyt laskettuna päivänään) . Lisäksi tällä olisi 7v ja 1,5v sisarukset jos kaikki olisi mennyt toisin. Mulla olisi ne kolme lasta jota sanoin kauan sitten, että ne on sylissäni kun täytän 25v. Kahden viikon päästä täytän sen 25v ja kaikki kolme on jossain ihan muualla kuin sylissäni.

Tää päivä on yks jonka tuun muistamaan elämäni. En saanut elävää lasta jonka syntymäpäiviä muistaa mutta saan muistella näitä päiviä, jotka on itelle ollut tärkeitä ja tällä hetkellä se tuntuu jollain tavalla lohdulliselta.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Kansainvälinen mielenterveyspäivä

Lokakuun 10 päivä vietettiin kansinvälistä mielenterveys päivää. Oon iloinen, että tollasta vietetään, jolla yritetään lisätä tietoa mielenterveys ongelmista, jotka Suomessa on niin kovin yleisiä. Joka viis suomalainen sairastuu esim masennukseen, joka on sama määrä mitä lapsettomuuttakin esiintyy.

Mä oon ite jollain tavalla kriisissä oman mielenterveyden kanssa. Tai oikeastaan kaksisuuntaisen kanssa ja joku hyväksymis prosessi on käynnissä vaikka luulin jo olevani sujut asian kanssa. Tää kriisi lähti selvästi liikkelle siitä, että meidän kaksisuuntaisen hallintaryhmässä oli psykolgin luento sairaudesta. Siellä kun tuli hyvin selväksi se, että laukaiseva tekijä voi olla kuormittava elämäntilanne ja stressi. Liitin omalla kohdalla tämän lapsettomuuteen vaikka tämäkin on ollut itsellä tiedossa jo pidemmän aikaa. Oon liittänyt sairastumisen lapsettomuuteen, siitähän se alkoi. Asian takia masennuin ja tilanne pääsi siihen pisteeseen asti, että sairastuin vakavammin. Monen monta vuotta tuli elettyä tilanteessa jossa stressi oli joka päiväistä eikä ihme, että lopulta ollaan tässä tilanteessa. Alttiutta on ollut varmaan takana jonka takia tämä puhkesi helpommin. Eihän jokainen lapsettomuutta kokeva sairastu vaikka mieli olisikin maassa ja hetkittäin epätoivoinen.

Jos saisin nyt sanoa sille kaksikymppiselle Nooralle jotain niin sanoisin, että hengitä hetki, pidä pidempi tauko ja etsi iteäsi jo siinä vaiheessa, jotta jatkossa tiedät omat rajasi paremmin.
Sillon kun siellä lapsettomuus kuplassa elää eikä nää kuplan ulkopuolelle, sitä on vaikea miettä mitään muuta kuin sitä, että pitää yrittää jotta toive voisi toteutua. Mulla ei oo tapana luovuttaa ja asioiden eteen pitää tehdä asioita, taistella viimeiseen asti. Mutta tauon pitäminen, oman mielen rauhoittaminen ei ole luovuttamista eikä se tarkoita sitä, että puolen vuoden tauko estäisi sitä ettei unelman voisi saavuttaa myöhemmin.

Tällä hetkellä oon kovin katkera lapsettomuudelle, sille joka piinasti liian monta vuotta ja sille joka voitti itseni 6-0 vaikka taistelin vastaan liian kauan. Toistelen vain itselleni jatkuvasti, etten todenäköisesti olisi tässä tilanteessa ilman lapsettomuutta. Tuntuu siltä, että olen itse sairastuttanut itseni niin, että sain loppuelämän kaverin, kaksisuuntaisen ja lääkkeet. Ja tällä hetkellä se suututtaa ja ahdistaa.

Kaksisuuntainen on ihan täyttä paskaa, samoin kuin epävakaus. Epävakauden kanssa olen kuitenkin sujut. Olen saanut siihen niin paljon työkaluja elämään, että tuntuu että sen kanssa pärjää vaikka se muistuttaa olemassa olostaan tasaisin väliajoin. Silti se, että nukkumaan mennessä tietää, että aamu voi tuoda tullessaan hyvin hankalan ja vaikean olon. Sellaisen, ettei jaksa mitään, ei pääse sängystä ylös ja kaikki on ihan mustaa. Elämä tuntuu merkitsemättömältä ja tuntuu turhalta elää tätä elämää, itsetuhoiset ajatukset tulee niin nopeesti jo kuvioihin, että itsekkin säikhätää. Tai sitten aamu voi tuoda tullessaan hyvin vauhdikkaan olon. Väsymys ja unet katoaa täysin ja alkoo touhuamaan ihan omiaan ajatellen, että kaikki on mahollista. Tulee tehtyä tyhmiä päätöksiä ja tyhmiä asioita. Samalla jossain kohtaa tiedostaa, että tämä kuin loppuu niin pudotaan alas. Tai sitten olo voi olla neutraali, sellanen mitä se oli itselläni todella pitkään. Mutta mikään ei ole varmaa, kaikki voi muuttua ihan hetkenä minä hyvänsä.

Kaksisuuntainen myös rajoittaa elämää. Tai ei välttämättä mutta itselläni kyllä. Pitää nukkua tietty määrä, pitää muistaa ottaa aamuin illoin lääkkeet huolehtien, ettei yksikään annos jää ottamatta. Alkoholia ja juhlimista ei harrasteta miten haluttaisiin jos miettii yhtään asioita pidemmälle. Ilta/yöpainotteiset asiat, oli ne illanistujaiset tai joku reissu on nekin riski, jos siihen sisältyy ollenkaan valvomista. Kaikki pitäisi olla niin helvetin tasaista joka ei tämän hetkisen työn puolesta ole edes mahdollista. Miksi en voi elää sellaista elämää mitä suurin osa nuorista tekee, pitää hauskaa ja elää täysillä?

Vaikka nyt ei siltä tunnu niin tiedän, että näissä on ollut myös hyviä asioita. Ilman näitä sairauksia en olisi tutustunut itseeni tällä tavalla ja eläisin todenäköisesti edelleen hyvinhyvin epävakaata elämää. Sairauksien takia olen löytänyt elämääni todella tärkeitä ystäviä, sellaisia jotka ymmärtää kaiken mitä kertoo tai sanoo. Sellasia jotka tietää ne tunteet tismalleen joiden kanssa kamppailee. Jotka ymmärtää miten epävarmaa kaikki on.
Sairaudet on myös opettanut miten pienistä asioista voi nauttia ja olla onnellinen. Enää ei havittele isoja asioita ollakseen onnellinen. Enää ei ajattele, että pitää olla ne tietyt elämässä ollakseen onnellinen. Nyt osaa olla onnellinen siitä, että aamulla herää siihen olotilaan, että jaksaa nousta samantien sängystä. Joskus sekin on se asia, joka laittaa päiväksi hymyilyttämään. Se voi joskus olla se, että saa hampaat pestyä tai käytyä suihkussa. Se voi olla mitä vain mitä normaalissa arjessa on ja mitä tapahtuu. Välillä hyvin pieniä asioita ja joskus vähän isompia. Ennen vanhaa sitä ajatteli, että pitää olla hienosti sisustettu koti, parisuhde, eläimet, pitää matkustaa ympäri maailmaa ja olla työssä missä tienaisi hyvin. Kaikkea piti olla ja saada, että tuntui hyvältä ja onnelliselta.

Silti tällä hetkellä vituttaa. Kun kuuntelee vertaisia ja tajuaa, että oikeesti vielä viisikymppisenä painitaan samojen asioiden kanssa niin huh, tekisi mieli luovuttaa. Jatkuvasti pelottaa. Voiko vuosien saatossa lääkkeiden teho lakata, mitä jos koko elämä on masennus voittoista ja jatkuvasti ollaan sairaslomalla, mitä jos hypomanissa saa sotkettua asiat todella pahasti... Kaikki ahistaa tällä hetkellä koko hommassa. Ja eniten katkeroittaa se ajatus ja ymmärrys, että lapsettomuus oli se joka tän helvetin laukaisi.

Tää tarina ja polku yks esimerkki siitä, mitä lapsettomuus voi olla. Se ei välttämättä ole se kaunis tarina siitä kuinka ensin käristään vuosia mutta palkinnoksi saadaan vihdoin se lapsi ja aletaan havittelemaan toista ja kolmatta, ja vuosien päästä voi kertoa muilla kuinka on kärsitty lapsettomuudesta mutta sitten lopulta mulla on nää kymmenen ihanaa lasta, tai edes se yksi jonka eteen kannatti kärsiä ne vuodet. Ei se aina mene niin. Se voi menny myös tällä tavalla, ettei sitä lasta saa koskaan. Ja kaupan päälle voi sairastua vakavaankin masennukseen ja näköjään kaikkeen muuhunkin paskaan. Lapsettomuuden takia voi saada muita asioita joiden kanssa saa kamppailla yhtälailla kuin lapsettomuuden.

Muistakaa kaikki siellä lapsettomuuskuplassa tällä hetkellä eläjät kuunnella omaa vointia ja omaa mieltä ja jos mieli alkaa mustenemaan kaiken keskellä liikaa niin uskaltakaa pitää taukoa, muistakaa huolehtia itsestänne ja parisuhteestanne<3

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Valmis

Halasin ohjaajaa tänään harjoittelun viimeisen päivän kunniaksi, sain tiedon, että näyttö meni läpi ja poistuin siitä talosta ekaa kertaa hymyillen. Helpotus siitä, että harjottelu oli ohi. Paikka jossa olin oli aivan hirveä. En tykännyt ollenkaan ja oli monta kertaa kun mietin, etten nouse ja mene sinne vaan lopetan mielummin koulun. Onneksi menin koska tänään on se päivä kun voin sanoa olevani valmis. Kaikki kurssit suoritettu, harjottelut paketissa ja kaikki tehtynä. Sen sivun elämässä jonka avasin vuonna 2009 voi nyt kääntää kokonaan pois näkyvistä.

Hitsi miten onnellinen olen. Tää on yks tähän asti eletyn elämän parhaita asioita heti raskaus kokemusten jälkeen. Se kaikki mitä ton vuoden 2009-2017 välillä tapahtui vei itseltäni uskon siihen, että koskaan pystysisin menemään kouluun. Siinä vaiheessa kun makasi kuukaudesta toiseen sängyssä, eikä jaksanut edes pestä hampaita kun muutaman kerran viikossa en uskonut enää voivani palata edes takaisin työelämään. Kokeilin välissä niin hoitajan töitä mutta myös turvallisuus alaa ja vähän huoltoasematyöntekijän hommia. Aikalailla kaksivuotta olin lopussa sairaslomalla, mitä nyt yritettiin siinä sivussa vähän lastenhoitotyötä. Ja siinä vaiheessa kun puoliso astui kuvioihin ja hoisi työt sun puolesta tajusi, ettei musta oo tekemään yhtään mitään, en pysty mihinkään. En nähnyt itseni siinä vaiheessa kuin haudassa. Toivoin ja halusin vain kuolla koska näin itseni makaavan siinä ahdistuksessa loppuelämän sängyssä. Ajattelin, etten ikinä enää pysty olemaan yhteiskunnalle hyödyllinen.

Mutta pystyin mä näköjään, eikä tehnyt tiukkaa kuin ihan lopussa. Viimeset viikot harjottelussa oli jotain hirveetä, sinne lähettiin itkua pidätellen, muutamia kyyneliä tuli valutettua ja yksi paniikin sekinen itkukohtaus tuli vuoron aikana päästettyä, ja illalla sängyssä viimeistään tuli romahdus kun tajusi huomenna joutuvan samaan paikkaan takaisin. Mutta sinnittely kannatti ja nyt se palkitaan.

En oo varmaan koko syksynä tuntenut näin hyvää oloa, tai en ookkaan. Tällänenkö olo mulla oli koko kevään ja syksyn? Ihan kun leijailisi vain jossain vaaleanpunasissa pilvissä.

Nyt muutama lepopäivä. Koko kevät ja kesä ja tähän päivään asti on vedetty aikalailla kaasu pohjassa koko ajan, joten nyt tuuletetaan vähän päätä ja sitten lähdetään taas takaisin töihin ja odotetaan Israelin matkaa <3